Korvalääkäri
muistelmateosten kimpussa
Lääkärien kirjoittamia muistelmia on julkaistu niin paljon, että niitä kaikkia ei voi mitenkään saada käsiinsä saatikka lukea. Kiehtovia tarinoita niissä on kaikissa. Joitakin nuoria ne ovat innostaneet jopa ryhtymään lääkäriksi.
Tässä pienessä kirjoitelmassa esittelen muutaman mukaansa tempaavan kollegan tarinan. Valitettavasti innostavaa korvalääkärin muistelmateosta ei ole käsiini sattunut. Onkohan niin, että korvalääkärin työssä ei nähdä suurta yleisöä kiinnostavia draaman isoja kaaria?
Itse koen monet alamme leikkaukset suorastaa hiuksia pystyyn nostattavina ja mukaansa tempaavina tapahtumina. Seitsemän millimetrin mittaisen alasimen irrottaminen on aivan yhtä dramaattista kuin puolimetrisen reisiluun nivelen aukaiseminen. Joskus nopea ja epäröimätön korvalääkärin tekemä leikkaus voi pelastaa tukehtumassa olevan potilaan hengen. Syöpää leikkaavalta pään ja kaulan alueen kirurgilta vaaditaan rohkeutta ja kykyä elää raskaiden asioiden kanssa. Useimmiten pyrimme kuitenkin parantamaan elämän laatua. Kuulokojeen sovittaminen, tasapainohäiriön parantaminen asentohoidolla tai pahanhajuisten, märkää tihkuvien nielurisojen poisto voi parhaimmillaan muuttaa potilaan elämää paljon aikaisempaa paremmaksi.
Nyt esitellyt muistelmien kirjoittajat ovat toimineet 1900-luvun alkupuolella. Määrätietoisia, terävä-älyisiä ja lämminsydämisiä kollegoita katsoo väkisinkin ihaillen. Heidän tarinansa kertoo kuinka kiivasta lääketieteen kehitys ja toimintatapojen muutos on ollut.
Ei se muutos kuitenkaan viime vuosisadan alkuun pysähtynyt. Sen vauhti on entisestään kiihtynyt. Rokotusten kehittyminen on hävittänyt isorokon ja vähentänyt vakavien kulkutautien uhkaa todella paljon. Minun sukupolveni lääkärit ovat saaneet nähdä valtavan muutoksen kuvantamistutkimuksissa ja tietotekniikassa. Meidän aikanamme on kehittynyt niin mikrokirurgia kuin endoskooppikirurgiakin. Ensimmäinen sydämensiirto tehtiin vuonna 1967 ja nyt on tehty jo kasvojenkin siirtoleikkauksia. Vauhti tuntuu kiihtyneen. Kun sydäninfarktipotilasta makuutettiin 1970-luvulla sairaalaseurannassa kolme viikkoa, hän saa nyt liuotushoidon tai päivystysluontoisen sepelvaltimoiden pallolaajennushoidon kotiutuen lähes saman tien. Tehohoito ja antibiootit ovat mahdollistaneet selviämisen sellaisista sairauksista, jotka aikaisemmin johtivat varmaan kuolemaan. Psykiatrian kehittyminen on antanut mieleltään järkkyneille ihmisille ihmisarvon.
On upeaa saada olla osa tätä hienoa ketjua joka tekee työtä ihmisten hyväksi.
Ernst Ferdinand Sauerbruch
(3.7.1875 – 2.7.1951)
Sauerbruch syntyi Wuppertalin Barmenissa Saksassa. Pienen Ferdinandin isä menehtyi ”nelistävään keuhkotautiin” ja hän kasvoi äitinsä ja tämän sisaren sekä isoisänsä huomassa. Suutarimestarina toiminut isoisä antoi tyttärenpojalleen paljon rakkautta ja opasti käden taitoihin. Reaalilukion käyminen oli hankalaa kun isoisän kuolema järkytti nuorta miestä. Marburgin yliopistoon hän kuitenkin hakeutui vuonna 1895 ja aloitti vuoden mittaisten luonnontieteiden opintojen jälkeen lääketieteen opinnot. Hän jatkoi niitä Leipzigissa ja suoritti tutkinnon vuonna 1901. Hän työskenteli hetken Hessenin diakonissalaitoksella ja siirtyi sitten kirurgian apulaislääkäriksi Erfurtin sairaalaan.
Erfurtin sairaalassa hän teki ruumiinavauksen härän sarviinsa seivästämälle miehelle. Onneton oli kuollut ilmarintaan. Erfurtissa sattui toinenkin erikoinen tapaus, joka tuntui antavan Sauerbruchin uralle suuntaa. Kaksintaistelijoiden miekkailuottelussa aseen kärki tunkeutui miehen kylkiluiden väliin. Itse keuhko ei vahingoittunut mutta erittäin nopeasti miehelle ilmaantui vaikea hengenahdistus. Mies istui tuolilla vaivalloisesti hengittäen kasvojen muuttuessa sinertäviksi. Hän oli tukehtumassa jänniteilmarinnan aiheuttamaan hengitysvaikeuteen. Silloin tapahtui jotain yllättävää. Haavoittunut sai ankaran yskänkohtauksen. Yskänkohtauksesta toinnuttuaan mies hengitti taas normaalisti. Hän hymyili ja nousi ylös sanoen: ”Antakaahan hitossa savuke…” Mitä oli tapahtunut? Miekanpiston jälkeen keuhko oli painunut kokoon mutta ankara yskiminen oli työntänyt keuhkonsyrjän kiilautumaan haavaan ja tukkinut ilmavuodon pleuraonteloon. Mies toipui täysin.
Rintaontelo oli 1900-luvun alussa alue, johon ainoakaan kirurgi ei voinut kajota pienimminkään onnistumisen toivein. Vatsaontelossa kyettiin leikkauksia tekemään vaikka antibiootteja ei vielä oltu keksitty. Rintaonteloon tehtävät leikkaukset odottivat kehittäjää.
Sauerbruch toimi hetken professori Langerhansin alaisena Berliinissä patologis-anatomisella laitoksella ja sieltä matka jatkui Breslaun yliopistoklinikan apulaislääkärin tehtäviin. Nyt esimiehenä oli salaneuvos von Mikulicz, joka innosti nuorta apulaislääkäriään kertomalla keuhkotuberkuloosin tuhoavan satojatuhansia ihmisiä vain sen takia, että emme kykene leikkaamaan rintaontelossa.
Sauerbruch ymmärsi, että rintaontelon alipaine oli elämän välttämättömyys. Silloiset tekniset laitteet eivät mahdollistaneet ylipaineen käyttämistä keuhkojen laajentamiseen. Oivallus tuli yöllä ja sai hänet äärettömään kiihtymyksen tilaan. Pään valeleminen kylmällä vedellä hiukan helpotti. Klinikan laboranttien avulla hän rakensi alipainekammion. Koira oli ensimmäisenä koe-eläimenä. Alipainekammio rakennettiin lasista. Koiran pää oli ulkopuolella ja sen kaulan ympärillä oli tiivis kumikalvosin. Pääpuolessa oli kaksi tiivistettävää aukkoa kirurgin käsiä varten. Lasikammioon luotiin alipaine ilmapumpun avulla. Tämä alipaine oli sama kuin rintaontelon sisäpuolella vallitseva paine. Kloroformilla nukutetulle koiralle tehty koeleikkaus onnistui! Sauerbruch esitteli Berliinin kansainvälisessä kirurgikongressissa 87 koe-eläinleikkauksen aineistonsa herättäen valtavaa huomiota ja innostusta.
Pian rakennettiin leikkauskammio, johon mahtui kirurgi avustajineen. Kammiossa vallitsi alipaine, joka vastaa paineenmuutosta 300 metriä korkealle mäelle kiivettäessä. Potilaan vartalo oli kammion sisällä mutta pää ulkopuolella ja kaulan ympärillä tiiviste. Ensimmäisen leikkauksen ihmiselle teki salaneuvos von Mikulicz. Potilaana oli nainen, jolla oli ruokatorven syöpä. Kaikki alkoi hyvin mutta leikkaussalin koneisto petti. Alipaine hävisi kammiosta kesken leikkauksen ja potilas menehtyi. Sauerbruch oli epätoivoinen mutta salaneuvos kannusti häntä: ”Olkaa rauhallinen ja järkevä. Me emme anna tehtävän oikkujen viedä itseltämme voittoa.” Hänen mukaansa jokainen taistelu uuden alan valtaamiseksi kirurgiassa on vaatinut uhrinsa. Kymmenien tuhansien keuhkotuberkuloosipotilaiden auttamisen mahdollisuus oikeuttaa yritykset. Seuraava leikkaus tehtiin hyvin pian potilaalle, jolla oli kasvain rintalastan sisäpinnalla. Leikkaus oli menestys. Sen jälkeen salaneuvos kuiskasi onnellisena ja järkyttyneenä: ”Jumalani, Sauerbruch!” Uusi maaperä oli vallattu kirurgeille.
Sauerbruchin ura jatkui Greifswaldin yliopiston kirurgian klinikan ylilääkärin tehtävissä ja sen jälkeen Marburgissa. Vuonna 1910 hänet kutsuttiin Zürichin yliopiston kirurgian professoriksi. Hän kehitti virassaan thorakoplastialeikkauksia joita käytettiin tuberkuloosin hoitoon. Hän kehitti leikkauspöytiä, instrumentteja, leikkausvalaistusta, sähköpolttotekniikoita tuberkuloosipotilaiden ravitsemusterapiaa ja kirjoitti laajaa oppikirjaa thoraxkirurgiasta. ’Chirurgie der Brustorgane’ oli alan kiistaton perusteos. Sauerbruch piti kirurgin nopeutta tärkeänä. Hyvä kirurginen tekniikka on myös tärkeää mutta ei useinkaan ratkaisevaa. Kirurgian varsinaisena olemuksena on kuitenkin ratkaisukyky, ratkaisuilo ja olosuhteiden kylmä harkinta.
Sauerbruch työskenteli jonkin aikaa Ensimmäisen maailmansodan aikana rintamalääkärinä. Hän kertoo, että tulilinjan takana sota on lääkärille hirvittävä. Se on kuitenkin samalla jännittävä ja opettava elämys. Lääkäri kykenee pää kylmänä ja sydän lämpimänä tekemään havaintoja, jotka muissa olosuhteissa eivät ole mahdollisia. Sota antaa kirurgille kokemusta. Ypernissa hän teki nuorelle luutnantille amputaation kyynärnivelen tasossa ilman puudutusta tai muuta anesteettia. Taistelun luoma kiihtymys ja lääkärin kyky käsitellä potilastaan veivät potilaan kivun pois.
Ensimmäinen
maailmansota herätti Sauerbruchin kehittelemään toimivia käsiproteeseja. Hän
preparoi koukistaja- ja ojentajalihaksia irti luusta niin, että ne muodostivat
tynkään kohoumat. Nämä kohoutumat kanavoitiin ja sitten kanaviin vietiin
norsunluupuikot. Puikot yhdistettiin tekokäteen, jonka niveliin saatiin näin
välitettyä lihasten liikettä.
Sauerbruch oli rohkea, ennakkoluuloton ja kekseliäs kirurgi. Hän kertoo muistelmassaan kuinka vastaanotolle tuli nuori mies, jolla oli reisiluussa pahanlaatuinen kasvain. Röntgenkuvassa luu oli jo syöpynyt. Lääkäri joutui toteamaan: ”Rakas nuori ystäväni, ei kai meillä ole muuta mahdollisuutta, sinun on totuttauduttava siihen ajatukseen, että otamme pois koko jalan.” Nuorukaiselle tilanne oli hirvittävä. Hän oli metallityöläinen ja menettäisi leikkauksen myötä elantonsa. Hän kuuli lääkäriltään, että leikkaus olisi pian, viimeistään seuraavalla viikolla. Potilas pyysi ja sai harkinta-aikaa seuraavaan päivään asti. Vastaanotolta poistuessaan hän sanoi: ” Ettekö tekin, professori, voisi vielä ajatella. Ehkä keksitte jotain?” Seuraavana päivänä potilas palasi vastaanotolle ja ilmoitti olevansa valmis raskaaseen leikkaukseen. Hän kuitenkin kysyi oliko professori muistanut ajatella hänen asiaansa. Professori vastasi: ”Olen, minä olen miettinyt. Puolen yötä olen pohtinut tätä asiaa.” Sitten hän kertoi ideansa. Reisiluu irrotettiin lonkkanivelestä ja polvinivelestä. Jalkaterä poistettiin. Sääri käännettiin ylös reiden alueen säästyneiden lihasten ja ihon sisään. Kantaluu istutettiin lonkkanivelen maljaan. Ideana oli saada aikaan alaraaja, johon voitiin istuttaa polvesta taipuva sääriproteesi. Sauerbruch kutsui leikkausta ’ylösalaskääntöplastiikaksi’. Nuori metallityöläinen ei jäänyt ainoaksi potilaaksi, jota leikkauksella kyettiin auttamaan.
Sauerbruch kutsuttiin Zürichista Münchenin kirurgian professoriksi vuonna 1918. Samalla hän sai salaneuvoksen arvonimen. Ensimmäisen maailmansodan aikana opittiin keuhkoleikkauksia tekemään uudella menetelmällä. Opittiin käyttämään tiivistyskalvolla varustettua henkitorveen vietävää putkea ja keuhkojen toiminnasta huolehtivaa ylipainehengitystä. Sauerbruch oli jo tuolloin maailmankuulu kirurgi ja potilaiksi hakeutui niin maailman valtaapitäviä kuin monimiljoonikkojakin. Hän kertoo kuitenkin leikanneensa kuninkaat ja työttömät samoilla saksilla. Rikasta ei leikata sen paremmin kuin köyhääkään. Lääkärin on tehtävä aina parhaansa. Vain partureilla on erikoisvälineet rikkaita asiakkaita varten.
Sauerbruch oli voimakastahtoinen ja äkkipikainen. Opiskelijoilta, apulaislääkäreiltä ja työtovereiltaan hän vaati paljon. Hän vaati ehdotonta kunnioitusta ja varmaankin hallitsi pelon kautta. Hän osasi olla äärimmäisen teräväkielinen.
Hän ei katsellut hyvällä sitä, että nuoret assistentit menivät kihloihin tai suorastaan avioituivat. Sauerbruchin mielestä nuorten lääkärien piti olla naimisissa klinikkansa kanssa. Eräs apulaislääkäri erehtyi ilmoittamaan postikortilla kesälomalla olleelle professorilleen kihlauksestaan. Lomalta palattuaan työtarmoa uhkuva professori tuli ensimmäistä kertaa leikkaussalin pesuhuoneeseen. Siellä oli myös naimahaluinen assistentti ja muitakin nuoria lääkäreitä. Sauerbruch kääntyi assistentin puoleen ja kiitti kihlautumistiedosta. Huoneeseen lankesi hiljaisuus. Hän jatkoi: ”En osannut aavistaakaan, että niin pian jättäisitte meidät…”
Berliiniin kirurgian professoriksi hänet kutsuttiin vuonna 1928. Hänen johtamastaan Charité-klinikasta tuli koko Saksan johtava klinikka. Hän teki klinikassa myös sydämeen kohdistuvia toimenpiteitä ja kehitti aivojen ja ruokatorven leikkauksia. Syövän olemus askarrutti häntä kovasti. Syöpää hän kuvaa ankaraksi, vakavaksi ja surulliseksi sairaudeksi. ”Se näyttää meille lääkäreille oman voimattomuutemme aina uudestaan. Se herättää viimeisissä vaiheissaan potilaan surun ja yksinäisyyden tunteen. Se herättää epätoivon ja usein kapinamielenkin kohtaloa vastaan. Se on sairaus, joka käy ihmisen kimppuun hiipien, salaa, kasvot näkymättömissä, kuin varas yöllä.” Sauerbruch nimitettiin hovineuvokseksi ja edelleen valtioneuvokseksi. Hänelle myönnettiin vuonna 1937 Saksalainen palkinto, josta suunniteltiin kilpailijaa Nobelin palkinnolle. Hän suhtautui varauksellisesti natsipuolueen vahvistumiseen ja kolmanteen valtakuntaan.
Berliinissä hän ystävystyi juutalaisen taidemaalari Max Liebermannin kanssa jonka tyrän hän hoiti omintakeisella tavallaan. Liebermann maalasi myöhemmin upean muotokuvan Sauerbruchista. Sauerbruch oli yksi niistä harvoista, jotka kunnioittivat taidemaalarin hautajaisia läsnäolollaan natsien tuolloin hallitsemassa maassa. Taide tuntui kohoavan hänen arvomaailmassaan aikaisempaa keskeisempään asemaan.
Sauerbruch ei kovinkaan paljoa kerro muistelmissaan yksityiselämästään. Hän avioitui Greifswaldissa Ada Schulzin kanssa vuonna 1908. Ensimmäinen lapsi menehtyi muutaman kuukauden ikäisenä polioon. Pariskunnalle syntyi vielä kolme poikaa ja tytär. Pojat alkoivat taidemaalariksi, upseeriksi ja kirurgiksi. Ratsastus oli hänelle rakas harrastus. Münchenin aikana Sauerbruchilla oli avioliiton ulkopuoleinen suhde Erna Hanfstängeliin mutta lasten toivomuksesta hän ei eronnut vaimostaan vielä tuolloin. Avioero tuli vasta Berliinin aikana vuonna 1938. Vuotta myöhemmin hän avioitui uudestaan ja nyt kollegan, Margotin, kanssa.
Toisen maailmansodan aikana Sauerbruch palkittiin I luokan sota-ansioristillä miekkojen kera. Hän toimi lääketieteellisenä asiantuntijana ja hänen tehtäviinsä kuului sotasairaaloiden tarkastaminen miehitetyillä alueilla. Sodan aikana hän tapasi myös Hitlerin. Tapaamisesta muodostui erikoinen koska Sauerbruch sai Führerin äkäisen koiran rauhoittumaan varmalla käyttäytymisellään. Tämä ärsytti Führeria. Häntä loukkasi se, että koira osoitti kiintymystä tai ystävällisyyttä vierasta kohtaan. Sauerbruch sai kuitenkin tehtäväkseen hoitaa Turkin ulkoministerin sairautta. Myöhemmin Sauerbruch oli tekemisissä haavoittumisestaan toipuvan kreivi von Stauffenbergin kanssa. Tämä teki sittemmin attentaattiyrityksen Hitleriä vastaan.
Sodan viimeisinä päivinä Sauerbruch työskenteli vaimonsa kanssa Charité-sairaalan leikkauskorsussa. Hän kertoo, että Kolmas valtakunta tuhoutui hänen osaltaan veren, märän, ruumiiden ja löyhkän keskellä. Hän leikkasi haavoittuneita potilaista työtovereineen yötä päivää. Röntgenosaston käytävässä oli pieni soppi, jossa saattoi hetken levähtää. Viimeiset päivät jaksettiin näkkileivän ja skotlantilaisen viskin voimin. Sitten korsun uloskäytävään ilmaantui mies joka sanoi olevansa ”Ruski soldat!” Venäläiset toivat korsuun vaikeasti haavoittuneen upseerinsa. Sauerbruch leikkasi potilaan. Venäläiset veivät Sauerbruchilta rannekellon mutta säästivät hengen.
Sodan jälkeen häntä moitittiin siitä, että hän ei ollut toiminut aktiivisesti natsihallintoa vastaan. Hän kertoo puolustautuneensa oikeudessa sanoen: "Toivoisin, että minun puolestani puhuisivat ne monet haavoittuneet ja sairaat, joita olen auttanut ja joiden hengen olen pelastanut."
Viimeiset Sauerbruchin vuodet olivat hankalat. Ne oikeastaan luovat loistavan kirurgin elämästä draaman. Viimeiset vuodet ovat olennainen osa tarinaa ja sen on kertonut Jürgen Thorwald teoksessaan ”Tod des Titanen”. Suomennetun teoksen nimi on ”Kirurgin lopputili”.
Sodan jälkeen Charité-sairaala ja sen mukana Sauerbruch jäivät Berliinin itävyöhykkeelle. Työ jatkui mutta heinäkuussa 1946 tapahtui ensimmäinen vahinko. Potilaana oli Neuvostoliitosta sotavankeudesta palannut näyttelijä. Hän kuoli tyräleikkauksessa sattuneeseen alaraajan verisuonivaurioon.
Sauerbruchilla oli tapana leikata paljain käsin ilman kumihanskoja. Vähän edellisen tapahtuman jälkeen hän valitti leikkauksessa valaistuksen olevan huonon. Hän kurkotti korjaamaan leikkausvaloa. Leikkauksessa avustanut tohtori Stompe pysäytti hänet sanoen: ”Odota, menetit aseptiikan. Sinun on pestävä kätesi uudestaan!” Sauerbruch järkyttyi. Hän kyseli assistenteilta onko se totta. Kaikki vaikenivat mutta tohtori Stompe osoitti lampussa olevat veriset sormenjäljet esimiehelleen. Paria vuotta myöhemmin Sauerbruchin ja Stompen välit kiristyivät niin, että Stompe joutui jättämään klinikan.
Sauerbruch sairastui vaskulaariseen dementiaan mutta ei ymmärtänyt jättäytyä pois työstään. Sairauden vuoksi harkintakyky petti kerran toisensa jälkeen. Työtoverit eivät kyenneet voimakastahtoiseen esimieheensä vaikuttamaan. Valituksia tekivät niin patologit kuin muutkin kollegat. Neuvostoliiton vyöhykkeellä johtavat virkamiehet kuitenkin katsoivat Sauerbruchin olevan propagandasodassa tärkeän. Tohtori Josef Naas Saksan tiedeakatemiasta totesi, että: ”Tulevaisuudessa sosialismin ja kapitalismin välille tulee väistämättä taistelu, jossa miljoonat ihmiset menettävät henkensä. Mitä väliä sillä on jos Sauerbruch tappaa muutamia kymmeniä. Tarvitsemme Sauerbruchin nimeä!”
Sauerbruch siirrettiin eläkkeelle 74 vuoden iässä joulukuussa 1949. Itse hän epäili joutuneensa poliittisen vainon kohteeksi. Sauerbruch, joka aikanaan on hoitanut miljonäärejä, joutui nyt äärettömään köyhyyteen. Hänen harkintakykynsä petti täysin. Hän jatkoi leikkaustoimintaa vielä kotonaan. Vasta aivohalvaus pysäytti kirurgin hetkeä ennen kuolemaa.
George Sava
(15. 1. 1903 – 15. 3. 1996)
Kirjailijan ristimänimi oli George Alexis Milkomanov Milkomane. Hän on kirjoittanut noin 120 teosta. Ne ovat lääketieteellisiä muistelmia ja romaaneja. Osa niistä käsittelee politiikkaa tai historiaa. Suurimman osan teoksistaan hän on kirjoittanut nimimerkin suojissa. ”Parantava veitsi” on George Savan kertomus siitä, kuinka hänestä tuli lääkäri. Tavallinen muistelmaa lukeva lääkäri tuntee väkisinkin ärtymystä lukiessaan muistelijan erinomaisesta sitkeydestä, älystä, tahdosta, lahjakkuudesta, aatteellisuudesta, moraalista ja ennen kaikkea erehtymättömyydestä. Jokainen lääkäri joutuu työssään kohtaamaan myös epäonnistumisia ja pettymyksiä. Niitäkin pitää kyetä katsomaan avoimin silmin. Suomalainen lukija vierastaa kirjoittajan häpeämätöntä itseluottamusta ja omakehua.
Kirjailijan isoisä muutti ottomaanien valloittamalta Bulgarian alueelta Venäjälle ja siellä perhe vaurastui. Oman kertomansa mukaan kirjailija kuului ylhäiseen sukuun jonka juuret juontavat Timur Lenkiin. Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa vuonna 1914 kirjailija oli varakkaan perheen poikana laitettu merikadetin oppiin. Hän osallistui sodan loppuvaiheessa bolsevikkien haltuunsa ottamaa Astrakanin kaupungin valtaamisen yritykseen. Kymmenentuhatta valkoisen armeijan sotilasta hyökkäsi kaupunkiin karkottaakseen satatuhatta kaupungin puolustajaa. Hyökkäysyritys oli tuomittu epäonnistumaan. Seitsemäntoistavuotias George näki ystävänsä Sergei Goritsinin haavoittuvan kaupunkiin hyökättäessä. Peräännyttäessä hän etsi ystävänsä joka oli tajuton. Hän kantoi tämän turvaan hartioillaan vaikka kompastui kahdesti miekan jäädessä jalkojen väliin. Lääkäreitä ei näkynyt mutta onneksi löytyi kaksi sairaanhoitajatarta. He avasivat Sergein asetakin. Hento verijuova tihkui pienestä rintakehän täplästä. Sergei kärsi pahoista kivuista. Hoitajat arvioivat luodin juuttuneen kylkiluiden väliin ja likistävän sydänpussia niin, että potilas kuolee, jos luotia ei saada heti poistettua. Hoitajat pitivät toimenpidettä niin vaarallisena, että eivät uskaltaneet ryhtyä siihen.
George päätteli, että mitään ei ole menetettävänä. Hän kuumensi veitsensä hiilloksella. Neljä miestä valittiin pitämään potilasta paikallaan. Sitten sairaanhoitajatar kuiskasi: ”Leikatkaa vähitellen syvemmältä. Pysyttäkää viilto niin alhaalla kuin voitte koskettamatta luotia.” George leikkasi kuumalla veitsellä. Se hyydytti verenvuodon. Luoti saatiin poistettua ja saman tien potilaan väänteet ja värveet lakkasivat kuin taikaiskusta. Kasvojen verentungos hälveni ja potilaan hengitys tasaantui. Sairaanhoitajatar vakuutti hänen paranevan kahdessa viikossa. Silloin nuori George päätti valmistautua ”köyhien ja kärsivien nykyaikaiseksi palvelijaksi”: Kirurgiksi!
Sofiassa George myös löysi itselleen ystävättären. Lempi ei ehtinyt pääsemään täyteen kukoistukseen kun tyttö jo kertoi lähtevänsä Pariisiin opiskelemaan lakia. George päätti jättää Sofian taakseen seuratakseen neitoa. Pariisissa venäläisemigrantin mahdollisuudet päästä eteenpäin vaikuttivat muutenkin lupaavilta. Matkalippuun hänellä ei ollut rahaa. Hän matkusti ilman lippua jäniksenä läpi Euroopan. Suurin osa pari viikkoa kestäneestä matkasta kului junanvaunujen katolla maaten tai viimeisen vaunun puskurilla istuen. Pariisissa George elätti itsensä tarjoilijana, ennustajana ja teatterin valaistuksenhoitajana. Romanssikin nuupahti. Opiskelu eteni hitaasti kun suuri osa energiasta piti käyttää elannon hankkimiseen.
Elämä Pariisissa tuntui käyvän kovin raskaaksi ja siksi George suuntasi nyt matkansa Italiaan. Hän toivoi saavansa elämään otetta Firenzessä ja voivansa jatkaa lääketieteen opintojaan. Alku oli vaikea kun työpaikkaa ei tuntunut löytyvän. George elätti itsensä toimimalla taideopiskelijoiden mallina. Myöhemmin hän työskenteli tarjoilijana ja saattoi samaan aikaan opiskella yliopistossa. Pian hän pääsi sitten työskentelemään kirurgisessa klinikassa ja psykiatrisessa sairaalassa. Hänet palkittiin huippuopiskelijoille tarkoitetulla erikoisstipendillä. Pian hän oli niin taitava, että kykeni ohjaamaan professoria tekemään oikeita päätöksiä ongelmallisten potilaiden hoidossa. Hän teki väitöstyön immunologian alalta. Hän hankki koe-eläimikseen kuusikymmentä marsua. Niistä koksikymmentä sai toimia verrokkiryhmänä. Kahdeltakymmeneltä poistettiin sukupuolirauhaset ja kahdellekymmenelle istutettiin edelliseltä ryhmältä irrotetut rauhaset. Kahta viikkoa myöhemmin marsuihin injisoitiin erilaisia bakteereita. Ensimmäisen ryhmän marsut sairastuivat mutta selvisivät. Sukupuolirauhasensa menettäneet marsut menehtyivät infektioon. Kolmannen ryhmän marsuissa, joilla oli ylimääräiset sukurauhaset, ei näkynyt merkkiäkään sairastumisesta! Vielä odotamme tämän tieteellisen läpimurron vaikutusta ihmiskuntaan.
Pari korvalääkäriä innostavaa potilastapausta muistelmissa kuvataan. Sava epäilee, että kasvojen epämuodostumat ja rumennukset ovat pahimpia niistä kaikista tuskallisista taudeista, joiden kanssa kirurgi joutuu työssään tekemisiin. Ne katkeroittavat uhrinsa mielen ja saattavat vaurioittaa hermoston kautta koko ihmisen ruumista. Savan vastaanotolle hakeutui keuhkotaudin viimeisessä vaiheessa ollut nainen, joka ei ollut niinkään huolissaan omasta tilastaan kuin miehestään. Miehen nenä oli vähitellen tullut niin rumaksi, että mies jo hautoi itsemurhaa. Mies oli sulkeutunut pimeään huoneeseen jotta kukaan ei näkisi hänen kasvojaan. Vaimoparka toivoi viimeisissä sanoissaan ennen menehtymistään, että lääkäri auttaisi hänen miestään.
Epätoivoinen mies oli henkisesti järkkyneessä tilassa. Lääkäri joutui käyttämään oveluutta päästäkseen tutkimaan potilaan. Potilaan kasvot tarjosivat kamalan näyn. Itsensä karaistuneeksi tuntenut lääkäri tunsi inhoa katsoessaan potilaan rhinofyymaa! Professori hoiti sitten tohtori Savan avustamana vaativan korjausleikkauksen. Nenästä tuli niin hieno, että sielullinen masennus hävisi heti kun siteet poistettiin. Potilas ei katsonut tarvitsevansa kolmen viikon mittaista virkistyslomaakaan vaan ryhtyi saman tien töihin.
Rhinofyma ei ole kaunis mutta onko se niin kamala kuin Sava antaa lukijan muistelmissaan ymmärtää?
Firenzeen Sava ei kuitenkaan jäänyt. Yksityiselämän koukerot saivat hänet jättämään kaupungin. Hetken hän jo uskoi luopuvansa lääkärin urastaan. Matka suuntautui Sveitsiin ja Espanjaan. Espanjassa hän liikkui vaeltavan mustalaisryhmän mukana. Matkalaisten ryhmään kuului myös pieni poika, joka vilustui lumisilla vuoristoteillä. Yöllä Sava sitten heräsi hälinään. Mustalaisten johtajan vaimo vaikersi: ”Lapseni kuolee!” Lapsiraukka tarjosi häntä tutkivalle lääkärille surkean näyn. Kasvot olivat sinertävän punaiset ja työläs, ilmaa haukkova hengitys sihisi pelottavasti. Sava tutki lapsen kaulaa ja totesi, että pojalla oli pelätty, äkillinen tonsillitis! Poikaa uhkasi tukehtuminen millä hetkellä tahansa. Tilanne oli hankala koska Savalla ei ollut matkassa sen enempää lääkkeitä kuin instrumenttejakaan.
Tarvittiin luovaa otetta! Partaveitsi ja savukkeen imuke steriloitiin kiehuvassa vedessä. Vanhan mustalaiseukon avustamana Sava teki pystyviillon kautta lapselle trakeostomian. Hän työnsi aukkoon savukkeen imukkeen. Se kiinnitettiin kahdella nöyhtäsiteellä. Lapsen hengitys helpottui heti. Infektio ei kuitenkaan vielä väistynyt. Lapsi huojui elämän ja kuoleman välillä. Kosteanlämmittävät kääreet eivät auttaneet. Vajaan vuorokauden odotuksen jälkeen saatiin sitten lääkkeitä. Kamferiruiskutus ja digitalis saivat pojan kunnon kohenemaan. Trakeostomiasta voitiin luopua kolmen päivän päästä ja lapsi toipui hienosti.
Savan matka jatkui Ranskaan ja sieltä Saksaan. Münchenistä löytyi palkaton klinikka-apulaisen paikka Italiassa opiskelleelle maattomalle venäläiskirurgille. Taas tuli tilaisuus opastaa professoria vaikeassa potilastapauksessa ja näin kiivetä sairaalan hierarkiassa aina ylilääkärin asemaan asti. Nyt oli tie auki ja edessä muutto Englantiin. Elämästään Englannissa Sava ei kerro tässä muistelmateoksessaan.
James Johnston Abraham
(16.8.1876 – 9.8.1963)
Kirjailijan nimi on James Johnston Abraham vaikka hän onkin kirjoittanut vuonna 1957 julkaistun omaelämänkerrallisen muistelmateoksensa nimellä James Harpole. James syntyi Irlannissa ja muistaa jo poikasena päättäneensä ryhtyä lääkäriksi. Paikallisen raittiushotellin yhteydessä toimi tuohon aikaan professori Thompson. Oman mainostaulunsa tietojen mukaan hän oli maailmankuulu. Hän ilmoitti tutkivansa asiakkaittensa kallot frenologian menetelmin ja osaavansa ohjata heidät oikealle elämänuralle. Jamesin isä vei piloillaan poikansa tutkittavaksi. Pään kyhmyt kertoivat, että poika sopisi lääkäriksi, historioitsijaksi tai kirjailijaksi. Ennustus tuntui toteuttavan itsensä. Ensimmäinen kontakti lääkärin työhön oli isoäidin kananpojan jalkamurtuman lastoittaminen.
Lääkärin opinnot James aloitti Dublinin yliopistossa vuonna 1894. Siellä harjoittelu sairaalassa aloitettiin jo toisena opiskeluvuotena. Alkuun opiskeltiin tietysti anatomiaa, kemiaa, fysiikkaa, kasvi- ja eläinoppia ja histologiaa.
Harjoitteluaikana sairaalan ovenvartijan, Mickey Doylen, tapaus paljasti hänelle eron sisätautien ja kirurgian välillä. Tuolloin sisätautilääkärin keinot potilaan auttamiseksi olivat rajalliset. Doylella todettiin pernisiöösi anemia. Sairaudelle on tyypillistä mahalaukun eritystoiminnan häviäminen, vaikea anemia ja potilaan kuihtuminen ja vääjäämätön kuolema parin vuoden sisällä sairastumisesta. Tuolloin sairauden syyksi epäiltiin huonokuntoisia hampaita. Doylenkin hampaat poistettiin mutta silti hän menehtyi sairauteensa. Vuonna 1925 alettiin sitten huhuilla parannuskeinosta. Kerrottiin, että Bostonissa todettiin eräällä miehellä sama sairaus. Lääkäri kertoi vaimolle sairauden luonteesta ja siitä, että sairaus on varma kuolemantuomio. Vaimo kuitenkin päätti tekevänsä kaiken voitavansa pitääkseen miehensä hengissä. Hän kääntyi perhelääkärin puoleen kysyen mikä eläimen osa sisältää eniten valkuaisaineita ja verta olematta kuitenkaan liian kallista. Perhelääkärin harkittu vastaus oli: ”Maksa”. Niinpä vaimo syötti miehelleen päivittäin puoli naulaa raakaa, jauhettua maksaa. Vuoden kuluttua hän vei miehensä lääkärin tarkastukseen. Taudin kulku näytti pysähtyneen! Kaksi bostonilaista nuorta sisätautilääkäriä, George R. Minot ja William Murphy, ryhtyivät selvittelemään asiaa. He saattoivat varmistaa raa’an maksan nauttimisen pysähdyttävän taudin. Pian sitten kehitettiin potilaaseen ruiskutettavia uutteita ja spesifinen lääkehoito B12-vitamiinilla.
Valmistuttuaan
lääkäriksi vuonna 1900 James siirtyi Lontooseen. Hän työskenteli eri
sairaaloissa apulaislääkärinä ja hoiteli virkalääkärien lomitustehtäviä
maaseudulla. Ensimmäiset päivystystapaukset saivat hänet tuntemaan outoa
yksinäisyyttä ja mieleen hiipi avuttomuuden tunne aivan samalla tavalla kuin
nuorelle lääkärille tänä päivänäkin. Lomittajan työ kuitenkin opetti seisomaan
omilla jaloillaan.
1900-luvun alussa tavalliset murtumat hoidettiin kipsilastalla. Työn hoitivat apulaislääkärit ja potilaiden paranemisen seuranta oli heikkoa. Avomurtumat olivat pelättyjä. Antiseptiikan keksimistä edeltäneenä aikana avomurtuma johti usein kuolioon ja raajan menetykseen. Abrahamin opiskeluaikana asenteet alkoivat muuttua. Polvilumpion murtumia alettiin hoitaa hopealangalla ompelemalla. Röntgensäteet keksittiin vuonna 1895. Uusi kuvantamisen keino paransi diagnostiikkaa ja muutti asenteita niin, että murtumia alettiin hoitaa metallilevyillä tukien.
Lontoon yksityisten erikoislääkärien katu oli Harley Street. Sinne tahtoi vastaanottonsa perustaa myös James Abraham. Harley Streetillä työskenteli 80 lääkäriä vuonna 1900. Ensimmäisen maailmansodan alla vuonna 1914 heitä oli jo kaksi sataa. Vuonna 1948 heitä työskenteli 1500 ja nyt Harley Streetin klinikoilla on töissä 3000 lääkäriä.
Kollegan menehtyminen umpisuolen tulehduksen ja leikkaushoidon komplikaatioihin avasi mahdollisuuden omaan vastaanottoon ja muutaman sairaalapaikan ylläpitoon. Työ oli stressaavaa. Kurkkumätään sairastuneen lapsipotilaan kuolema trakeostomian ongelman kanssa ei tilannetta helpottanut. James arveli, että kirurgeille on tavallista sairastua vatsahaavaan ja sisätautilääkärille sydämen veritulppaan. Uuden aseman edut tuntuivat kuitenkin isommilta kuin varjopuolet. Elämä tuntui jännittävältä seikkailulta. Kiintymys työhön sai elämän tuntumaan ihanalta. Vuonna 1914 alkoi ensimmäinen maailmansota. James pestautui mukaan ja matkaan lähdettiin Southamptonin satamasta.
James Abraham työskenteli muutaman kollegansa kanssa Uskubin kaupungissa Etelä-Serbiassa. Hätä oli suuri ja potilaat huonokuntoisia sotavankeja. Reisiluun avomurtuma merkitsi heille varmaa kuolemaa. Amputaatioita tehtiin paljon alkeellisissa oloissa. Toisintokuume riehui potilaiden joukossa ja se verotti myös pienen Britanniasta apuun lähetetyn lääkäriryhmän voimia. Isorokko, kurkkumätä ja lopulta pelätty pilkkukuumekin levisi potilaisiin ja sanitääreihin. Pilkkukuume on täiden levittämä sairaus. Sen sanotaan surmanneen joka kymmenennen saksalaisen kolmekymmentävuotisen sodan aikana. Se tuhosi Moskovasta perääntyvän Napoleonin armeijan ja lopetti Krimin sodan. Sotasairaalassa yritettiin suojautua pilkkukuumeelta pyyhkimällä itsensä kiireestä kantapäähän paloöljyllä aamuin ja illoin. Itävaltalaisia sotavankeja kuoli tuhatmäärin. Vihdoin pahasti supistunut ja uupunut lääkintäryhmä evakuoitiin takaisin Britanniaan. Uusi ryhmä tuli tilalle.
Kuukautta myöhemmin Abraham sai komennuksen sotakirurgiksi Egyptiin. Siellä britit taistelivat turkkilaisia ja saksalaisia vastaan. Vielä vuonna 1918 brittiläinen ja australialainen kahdentoista tuhannen ratsumiehen joukko hyökkäsi paljastetuin miekoin vihollisen kimppuun. Hyökkäyksen seurauksena 75 000 turkkilaista joutui sotavangiksi. Sota päättyi ja työ Harley Streetillä jatkui entiseen tapaan. Abraham avioitui Lilian Francisin kanssa vuonna 1920. Avioliitosta syntyi tytär. 1930-luvulla Abraham sairastui itse pohjukaissuolen haavauman aiheuttamaan sisäiseen verenvuotoon. Leikkauksella tilanne saatiin korjaantumaan. Abraham vähensi sairautensa jälkeen kirurgin työtään ja lisäsi kirjallisia harrastuksiaan.
Toisen maailmansodan aikana hän kuitenkin edelleen työskenteli Harley Streetillä. Sota ja Lontoon pommitukset muuttivat elämää paljon. Pommitukset koettelivat kaupunkia.
Alla olevassa kuvamanipulaatiossa tulee esiin Lontoon lääkärikadun tilanne sotavuosina ja nyt.
James Abrahams sai nähdä kirurgian valtavan kehityksen 1900-luvun alussa. Suurin kehitys tapahtui kuitenkin rokotusten ja antibioottilääkkeiden vaikutuksesta. Aikaisemmissa sodissa tauteihin kuoli kymmenen kertaa se määrä kuin vihollisen aseisiin. Toisessa maailmansodassa tauteihin kuolleitten määrä oli ensimmäistä kertaa pienempi kuin taistelujen aiheuttamat tappiot.
Abraham muistelee paljon toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Harley Streetin upean julkisuvun takana oli toinen maailma. Piharakennuksissa oli pieniä myymälöitä ja verstaita. Näiden piharakennusten tavallisten ihmisten kohtalot koskettivat häntä läheisesti. Hän kuvaa hyvin kauniisti lehtimyyjänä toimineen miss Smithin kuihtumisen tuberkuloosiin.
Uudet hoitomuodot tulivat nopeasti Harley Streetille. Kuppa saatiin paranemaan tartuttamalla potilaalle malaria. Siihen liittyvät horkkakohtaukset ja korkea kuume saivat syfiliksen rauhoittumaan. Virtsakivi saatettiin hoitaa prostigmiini-injektioilla ja keisarinleikkauksessa hyödyntää uutta ristiluukanavan puudutusta. Murskavamman munuaisvauriota lievitettiin vapauttamalla kirurgisesti munuaiset ja mahdollistamalla näin niiden turpoaminen ilman kudosvaurion pahenemista. Phyllis Wingaten sairastuminen myrkkystruumaan on koskettavaa luettavaa. Uusi keksintö, tiourasiili, onneksi lopulta pelasti nuoren naisen.
Sodan aikana esiintyi maailmalla taistelleilla miehillä pilkkukuumetta, lavantautia ja malariaa. Malariaa hoidettiin kiniinillä ja salaisissa tutkimuksissa kehitetyllä brittiläisellä paludriinilla. Eturauhasen syöpään sairastuneille miehille antoi toivoa uusi lääkekeksintö, stilbo-estroli. Tuberkuloosin hoito mullistui sotavuosien jälkeen kun tarjolle tuli PAS ja streptomysiini. Allergisen nuhan hoitoon kehitettiin antihistamiinit. Astmakohtauksen hoito oli vaikeaa. Siihen käytettiin hullunruohoa, belladonnaa ja salpietaria. Viimeinen hätäkeino oli morfiiniruiske. Sitten keksittiin adrenaliini. Se mullisti astmakohtauksen hoidon.
Kilpirauhasen vajaatoiminta aiheutti lapsille kasvun häiriötä ja
vajaaälyisyyttä, kretinismiä. Aikuisilla se johti myksödeemaan eli
limaturvotustautiin. Tohtori Murray Newcastlesta ymmärsi, että nämä sairaudet
johtuivat kilpirauhasen surkastumisesta. Hän keksi antaa potilailleen pieniä
annoksia kuivatettua ja jauhettua lampaan kilpirauhaskudosta. Tulos oli
dramaattinen ja johti uuden erikoisalan, endokrinologian, kehittymiseen.
Sepelvaltimotaudin aiheuttamia oireita kyettiin vähentämään sympaattisen hermoverkon ganglion stellatumin tuhoamisella.
Hämmästyttävän tarkkasilmäisesti Abraham on tutkinut terveydenhuoltoministeriön tilastoja. Jo muistelmiaan kirjoittaessaan hän ymmärsi kuinka Britannian huoltosuhde oli alkanut vääristyä. Pitkäaikaissairaiden vanhusten määrän hän arvioi lisääntyvän ja aiheuttavan ongelmaa sairaaloiden toiminnalle. Hän suositteli hoivakotien kehittämistä.
”Jokainen ihminen haluaa elää kauan, mutta kukaan ei halua tulla vanhaksi”. Abraham kertoo, että hänessä herää pelko aina silloin kun joku sanoo vetäytyvänsä eläkkeelle. Tämä merkitsee usein sitä, että hänen päivänsä usein päättyvät muutamassa vuodessa. Kirurgit ovat tavallisesti ulospäin suuntautuneita. Heitä ylläpitää työstä johtuva jännitys ja innostus. Kun se on poissa, kirurgi yksinkertaisesti sammuu, ellei hänellä ole muuta harrastusta. Työ ylläpitää elämänhalua.
James Abraham oli erikoinen kirurgi. Hän tuntuu pohdiskelleen paljon potilaan ja lääkärin välisiä suhteita, työtään, lääketieteen kehitystä ja ihmiskohtaloita. Hän koki, että leikkauksessa potilaan henki on uskottu lääkärin käsiin ja hän tunsi kantaneensa vastuuta potilaistaan myös leikkauksen jälkeen. Potilas saattoi joskus tämän aistia ja turvata lääkärinsä neuvoihin muissakin asioissaan. Kirurgille tuollainen kokemus on tärkeää ja korvaa pitkän koulutuksen ja päivystysöiden rasitukset. Toisen ihmisen luottamuksen saavuttaminen tekee elämän kirurgina elämisen arvoiseksi.
Kuolema ei hänen mielestään ole niin kauheaa kuin useimmat kuvittelevat. Useimmiten kaikki tapahtuu ihmeen rauhallisesti. Kuoleman enkelin kosketus voi olla hyvin hellä ja siipien suhina lempeä.
Kuusankoskella 15.3.2013
Hannu Tapiovaara
Takaisin Korvalääkärin kotisivujen sisällysluetteloon