Pyhimys
ja
korvalääkäri?
Pyhimykset ovat olleet kristillisen kirkon alkuvaiheesta lähtien keskeisiä hahmoja. He ovat olleet esirukoilijoita ja ihmeparannusten välikappaleita. Varhaiskristityt nostivat pyhiksi henkilöitä, jotka joutuivat Kristuksen vuoksi kokemaan marttyyrikuoleman. Ensimmäinen marttyyri oli Stefanos joka kivitettiin vuonna 35. Kristinusko oli Rooman valtakunnassa lainsuojattomassa asemassa yli kolmen vuosisadan ajan. Marttyyrien uskotaan kuollessaan syntyneen uuteen elämään. Heitä kunnioitetaan viettämällä muistojuhlaa. Heidän jäänteitään, reliikkejä, arvostetaan ihmeitä tekevinä talismaneina. Heidän muistokseen on rakennettu pyhäkköjä ja heidän ihmeellisiä kohtaloitaan on kuvattu taiteissa. Pyhien ajatellaan toimivan ihmisten ja paikkojen suojelijoina. He voivat saada aikaan ihmeellisiä parantumisia.
Keisari Konstantinuksen hallituskaudella (312 – 337) kristinuskosta tuli virallinen uskonto ja vainot loppuivat. Nyt pyhinä alettiin kunnioittaa myös askeetteja ja muita, jotka olivat elämässään osoittaneet poikkeuksellista hurskautta.
Pyhäksi tullaan nyt kirkon julistuksen kautta. Niin idän kuin lännenkin kirkossa on omat kanonisointiprosessinsa. Näiden kirkkokuntien pyhimyksistä monet alkukirkon marttyyrit ovat yhteisiä mutta myöhempien aikojen pyhissä on eroja. Roomalainen pyhimyskalenteri uudistettiin vuonna 1969. Pyhien muistopäivien määrä väheni ja osa pyhimyksistä poistettiin kalenterista historiallisten faktatietojen puutteen vuoksi.
Tässä kirjoitelmassa pyhimyskulttia tarkastellaan todella ahtaan korvalääkärin otoskoopin kautta. Pyhimykset, joita olen ottanut esiin, koskettavat jollakin tavoin korvalääkäriä tai potilaitamme. Meille pohjoisen luterilaisen maan kasvateille ajatus pyhimyksistä, ihmeistä ja esirukouksista on outo. Kuitenkin jotkut pyhimyksistä vaikuttavat meidänkin perinteissämme voimakkaasti. Sellaisia ovat joulujuhlan tapoihin vaikuttava Nikolaus ja Stefanos. Ystävänpäivän vietolla on yhteys rakkauden suojelijaan Valentinukseen.
POLYKARPOS JA KORVASÄRKY
Polykarpos (n. 69 – n. 155) toimi Smyrnan piispana. Smyrna sijaitsi nykyisen Turkin Izmirissä. Häntä pidetään pyhimyksenä niin katolisessa kuin ortodoksisessakin kirkossa. Hän kuului apostoli Johanneksen läheisimpiin seuraajiin. Hän kamppaili oikean kristinuskon puolesta gnostilaista harhaoppia vastaan.
Häntä pidettiin jääräpäisenä ja vanhoillisena. Polykarpoksen mielestä pääsiäistä vietettiin vääränä ajankohtana. Hänen väitetään sanoneen, että hän tukkisi mieluummin korvansa kuin kuuntelisi vääriä oppeja ja väittelisi niitä vastaan. Tämän lausahduksen vuoksi hänen esirukouksiaan pyydetään korvasärkyä vastaan.
Polykarpos sai surmansa Marcus Aureliuksen vainoissa kahdentoista seuraajansa kanssa. Kansanjoukko vaati häntä heitettäväksi leijonien eteen. Oikeudenkäyntimuistiinpanojen mukaan häntä käskettiin kiroamaan Kristus. Hän vastasi tuomareilleen: ”Kahdeksankymmentäkuusi vuotta olen palvellut häntä, eikä hän koskaan ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka minä voisin kirota kuninkaani ja vapahtajani?” Polykarpos surmattiin tikarin iskulla ja hänen ruumiinsa poltettiin. Hänen muistopäivänsä on 23. helmikuuta.
ANTIOKIAN IGNATIUS JA KURKKUKIPU
Ignatius (n. 35 – n. 107) kääntyi nuorella iällä kristinuskoon. Tarinan mukaan hän juuri se lapsi, jonka Jeesus otti syliinsä. Hän oli apostoli Johanneksen oppilas mutta myös mahdollisesti Pietarin ja Paavalin oppilas. Ignatius toimi Antiokian kolmantena piispana. Seitsemän hänen kirjeistään on säästynyt ja ne käsittelevät piispan tehtäviä, sakramentteja ja kirkollisia asioita. Hän on ollut kirjeenvaihdossa myös Polykarpoksen kanssa. Antiokia oli yksi Lähi-Idän suurimmista kaupungeista. Siellä oli noin puoli miljoonaa asukasta. Kaupunki alkoi kuihtua keskiajalla ja lopulta hylättiin toistuvien sotien ja maanjäristysten vuoksi. Nyt sen påaikalla sijaitsee turkkilainen Antakyan kaupunki.
Ignatius kohtasi kohtalonsa Kolosseumilla keisari Trajanuksen vainoissa villipetojen surmaamana. Ennen kuolemaansa yhän kirjoitti olevansa Jumalan viljaa, joka jauhetaan petojen hampaissa niin, että siitä tulee puhdasta Kristuksen leipää.
Hänen esirukouksiaan pyydetään kurkkukipua vastaan koska hän kaikista kärsimyksistään huolimatta jaksoi julistaa Jeesuksen nimeä.
Antiokian Ignatiuksen muistopäivä on 17. lokakuuta. Hänen jäänteensä ovat Rooman Pietarinkirkossa. Usein hänen kuviinsa on liitetty kahleet ja leijonat.
PAAVI CORNELIUS JA KORVAKIPU
Rooman keisari Decius määräsi vuonna 250 kansalaiset tekemään uskonnollisia uhraamisrituaaleja viranomaisten valvonnassa. Niitä, jotka tästä kieltäytyivät, uhattiin kuolemanrangaistuksella. Tutkinta suunnattiin kristittyjä vastaan ja moni heistä kohtasikin marttyyrikuoleman. Yksi marttyyreista oli paavi Fabian. Osa mukautui vaatimuksiin ja osallistui uhraamistilaisuuksiin pelastaakseen henkensä. Uuden paavin valinta osoittautui hankalaksi kun valitsijat jakaantuivat kahteen leiriin. Joidenkin mielestä uhritilaisuuksiin osallistuneiden pitäisi saada uusi kaste. Cornelius edusti näkemystä jonka mukaan he voivat tulla takaisin kirkon piiriin kun vaan osoittavat aitoa katumusta. Paavin valinta kesti toista vuotta mutta lopulta paaviksi valittiin vastentahtoinen Cornelius maaliskuussa 251.
Kesäkuussa 251 keisari Decius sai surmansa gootteja vastaan käydyssä sodassa. Hänen seuraajakseen tuli Trebonianus Gallus joka aloitti kristittyjen vainot uudestaan. Paavi Cornelius karkotettiin Italian Centumcellaeen missä hän kuoli vuonna 253. Jotkut väittävät hänen menehtyneen karkotuksen aiheuttamiin rasituksiin. Joidenkin mielestä hänet mestattiin. Hänet haudattiin katakombeihin.
Osa hänen reliikeistään kuljetettiin keskiajalla Saksaan. Hänen päänsä oli Kornelimünsterin luostarissa. Reininmaalla häntä kunnioitetaan rakastavaisten suojelupyhimyksenä. Hänen nimensä tarkoittaa ”taistelutorvea” ja ikoneissa hän usein pitää käsissään lehmän sarvea. Hänen muistopäiväänsä vietetään 16. syyskuuta. Hän on suojeluspyhimys niille, jotka kärsivät korvakivusta. Hän suojelee myös kotieläimiä.
BLAISE JA KURKKUVAIVAT
Blaise työskenteli pidettynä lääkärinä synnyinkaupungissaan Sebasteassa nykyisen Turkin Sivasissa. Kun kaupungin piispa kuoli, kaupunkilaiset valitsivat yksimielisesti hänet piispanvirkaan. Hän teki ihmetekoja ja ihmisiä tuli hänen luokseen hakemaan apua niin hengellisiin kuin ruumiillisiinkin ongelmiinsa. Jopa eläimet tulivat laumoina hakemaan hänen siunaustaan.
Vuonna 316 kuvernööri Agricola antoi määräyksen pidättää hänet. Agricola oli saanut keisari Liciniukselta käskyn tuhota alueen kristityt.
Kerrotaan, että kun kuvernöörin miehet kuljettivat Blaisea vankilaan, he tapasivat matkan varrella vanhan naisen. Susi oli vienyt vanhuksen ainoan porsaan. Blaisen komennosta susi palautti loukkaantumattoman porsaan emännälleen. Kun Blaise sitten odotti vankilassa teloitustaan, vanha nainen toi hänelle kaksi kynttilää valaisemaan sellin synkkää pimeyttä.
Eräs äiti puolestaan toi vankilaan ainoan poikansa joka haukkoi henkeään ja oli tukehtumaisillaan kurkkuunsa juuttuneeseen kalan luuhun. Kun hän laski pojan Blaisen jalkojen juureen, tämä liikuttui äidin surusta. Blaise rukoili pojan puolesta ja poika parani heti! Tämän tapahtuman muistona Pyhältä Blaiselta pyydetään esirukouksia kurkkuvaivoja vastaan. Monin paikoin Pyhän Blaisen siunausta pyydetään rukoilemalla niin, että pappi koskettaa kahdella ristissä olevalla kynttilällä potilaan kaulaa. Samalla hän lausuu: ”Suojelkoon Kaikkivaltias Jumala piispan ja marttyyrin, pyhän Blaisen esirukouksella sinua kurkun tulehduksilta ja muilta koettelemuksilta!”
Blaisea kidutettiin jotta hän luopuisi uskostaan. Häntä piestiin kepein. Hänen nahkansa raastettiin rikki rautakammoin ja lopulta hänen kaulansa katkaistiin.
Blaisesta tuli yksi suosituimmista pyhimyksistä keskiajalla. Italiassa hänet tunnetaan nimellä San Biagio ja Espaniassa nimellä San Blas. Hän on Dubrovnikin kaupungin suojelupyhimys Kroatiassa. Ikoneissa hänet kuvataan usein kaksi ristissä olevaa kynttilää käsissään. tai luolassa petojen ympäröimänä. Usein kuvissa esiintyy raakoja kidutusvälineitä, teräskampoja. Hänen muistopäivänsä on 3. helmikuuta.
OUEN (AUDOIN, DADO) JA KUUROUS
Sancyssa Galliassa syntynyneen Ouenin (n. 602 – 684) suku oli vahvasti kirkollista ja suvulla oli myös vahvat siteet frankkikuninkaisiin. Ouen oli sukua pyhälle Faralle ja pyhä Autharius oli hänen esi-isänsä. Hänen vanhempi veljensä oli pyhä Ado. Isä työskenteli virkamiehenä Klotar II:n hovissa. Ouen työskenteli nuoruudessaan kahden frankkikuninkaan kanslerina. Hän kuitenkin jätti hovin 36-vuotiaana perustaakseen Rebaisin luostarin. Rouenin piispa hänestä tuli vuonna 641. Häntä pidettiin uudistusmielisenä ja tarmokkaana. Hän lähetti lähetyssaarnaajia pakana-alueille. Politiikkakin häntä houkutteli niin, että hän toimi pappistehtäviensä lisäksi hallitsijoiden neuvonantajana. Hän kuoli Clichyssa. Hänen reliikkejään on siirretty moneen kertaan. Rouenissa on kaunis kirkko hänen muistokseen. Siellä olevat reliikit ovat tulleet tunnetuiksi siitä, että niiden voimalla kuuroille on palautunut kuulo. Hänen sormensa ovat Clichyssa. Osia hänen jäänteistään on myös Canterburyssa.
Hänen kerrotaan käyttäneen parannusvoimaansa palauttaakseen kuuroille kuulon. Myös hänen reliikeillään on samaa voimaa. Hänen muistopäivänsä 24.8. ei ole enää kirkon pyhimyskalenterissa.
AUGSBURGIN ULRICH JA HUIMAUS
Ulrich syntyi v. 890 Kyburgissa jota vastaa nykyajan Zurich Sveitsissä. Lapsuudessa hänen sanotaan olleen sairaalloinen ja eläneen vaatimattomissa oloissa. Luostarikoulussa hän kuitenkin menestyi erinomaisesti. Hän sai pappiskoulutuksen ja hänet nimitettiin Augsburgin piispaksi.
Piispana hän piti tärkeänä papiston moraalin mutta myös sosiaalisen aseman parantamista. Hän paransi pappien koulutusta. Hän vaati paljon itseltään mutta myös alaisiltaan. Hän jakoi iltapalansa köyhien kanssa eikä syönyt lihaa. Hän käynnisti rapautuneiden luostarien ja kirkkojen kunnostamisen. Roomaan hän teki kaksi reliikkien hankintamatkaa. Hän sovitteli keisari Otto I:n ja tämän pojan, herttua Liudolfin välistä kiistaa ja pystyi estämään taistelun syntymisen heidän välilleen. Augsburgin kaupungin puolustuksesta hän joutui myös vastaamaan. Hän rakennutti kaupungin ympärille muurin suojaksi unkarilaisten hyökkäyksiä vastaan ja johti puolustustaistelua kunnes keisarin joukot ehtivät apuun.
Enkelien sanotaan auttaneen häntä kun hänen voimansa eivät enää vanhuudessa tahtoneet riittää messun läpiviemiseen. Hänellä kerrotaan olleen parantamisen kyky ja myös hänen haudallaan kerrotaan tapahtuneen ihmeitä. Hän on yksi ensimmäisiä virallisesti kanonisoituja pyhimyksiä. Piispa Johannes XV kanonisoi hänet pyhimykseksi vuonna 993, kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen.
Häntä muistetaan 4. heinäkuuta. Häneltä pyydetään esirukouksia synnytyskomplikaatioita, kuumetta, heikotusta ja huimausta vastaan. Kerrotaan, että jos raskaana oleva nainen juo vettä hänen pikaristaan, synnytyksestä tulee helppo. Haudan läheltä otetun maan sanotaan karkottavan jyrsijöitä ja maata on satojen vuosien aikana viety paljon tähän tarkoitukseen vieraiden mukana. Hänen luvataan antavan helpon kuoleman.
Taiteessa häntä on kuvattu kala kädessään tai palkitsemassa viestinviejää antamalla tälle hanhenjalan, joka sitten muuttuu kalaksi pitkänperjantain aamuna. Paastoaikaan sopii kala mutta ei liha.
STEFANOS, TAPANINPÄIVÄ JA PÄÄNSÄRKY
Vaikka Stefanos ei aivan suoranaisesti korvatauteihin liitykkään, hän ansaitsee oman kappaleensa ensimmäisenä marttyyrina. Toisena joulupäivänä vietetään Tapaninpäivää. Se on hänen myötään kaikkien marttyyrien muistopäivä. Tapaninpäivä on iso vastakohta joulun ilosanomalle ja Jeesuksen syntymäjuhlalle. Se muistuttaa uskoon ja uskontoihin liittyvistä pimeistä puolista. Stefanos joutui kivitetyksi noin vuonna 35 jKr. Jeesuksen kuolemasta ei ollut vielä kulunut pitkääkään aikaa. Marttyyrin muistoa on kunnioitettu jo ennen 300-lukua. Päänsärystä kärsivät voivat pyytää esirukousta Stefanokselta, joka joutui kuolemassaan kohtaamaan kivun.
Vanhassa kirkkoraamatussa vuodelta 1938 Stefanos tunnetaan Stefanuksena. Kansan suussa Stefanuksen nimi on kääntynyt Tapaniksi.
Stefanos oli kristinuskon alkuaikana Jerusalemissa yksi alkukirkon seitsemästä miehestä, joiden tehtävänä oli avustaa kristittyjen yhteisöjen leskiä. Näitä seitsemää miestä kutsuttiin diakoneiksi ja heistä diakonien tekemä laupeudentyö on saanut alkunsa. Hänen kerrotaan olleen vahva uskossaan ja Pyhän Hengen täyttämä. Hän teki elinaikanaan ihmeitä mutta myös opetustyötä. Tämä opetustyö ei kaikkia miellyttänyt. Juutalaisoppineet haastoivat hänet opilliseen väittelyyn. Stefanos nöyryytti vastustajiaan väittelyssä. Väittelyssä kärsimänsä tappion jälkeen juutalaisoppineet väittivät väärin perustein hänen loukanneen Moosesta ja Jumalaa. Hänet raahattiin tuomittavaksi Sanhedriniin, juutalaisten suureen neuvostoon.
Sanhedrinissä hän piti pitkän puheen ja kävi siinä läpi Israelin kansan historiaa. Hän kuvasi Jumalan ilmestyneen Aabrahamille Mesopotamiassa ja olleen myös Joosefin luona Egyptissä. Jumala ilmaisi itsensä Moosekselle palavana pensaana ja opasti hänet ja Israelin kansan pois Egyptistä. Stefanoksen mielestä Jumalaa ei voinut sitoa yhteen paikkaan, Jerusalemin temppeliin.
Hän moitti Israelin kansan hyljänneen Jumalansa. Hän moitti kuuntelijoitaan jäykkäniskaisiksi ihmisiksi, jotka tekivät juuri samalla tavoin kuin esi-isänsäkin vastustaessaan Pyhää Henkeä. Hän kertoi profeettojen tulleen aina tapetuiksi ja nyt Jeesuskin oli tapettu samalla tavalla.
Väkijoukko raivostui mutta Stefanos kohotti kasvonsa taivaalle ja sanoi näkevänsä taivaan aukeavan. Siellä Jumalan poika seisoi jumalan oikealla kämmenellä. Yleisö ja tuomarit kokivat Stefanoksen puheet sellaiseksi pyhäinhäväistykseksi, että he peittivät korvansa. Olihan neuvosto vain hetkeä aikaisemmin tuominnut Jeesuksen kuolemaan. Rangaistus pyhäinhäväistyksestä oli kuolemantuomio.
Stefanos raahattiin kaupungin ulkopuolelle. Todistajien tehtävänä oli heittää ensimmäiset kivet. He laskivat viittansa maahan erään nuoren miehen jalkoihin voidakseen heittää kivet. Tämä kivityksen hyväksyvä nuori mies oli Saul. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi apostoli Paavalina.
Stefanos rukoili Taivaan isää ottamaan sielunsa. Hän pyysi anteeksiantoa kivittäjilleen. Sitten hänet kivitettiin. Päänsärystä kärsivät pyytävät edelleenkin hänen esirukouksiaan. Tapa on peräisin keskiajalta. Se viittaa kivityksen aiheuttamaan ankaraan kipuun.
Stefanoksen jäännökset löysi Lucian niminen presbyteeri Jerusalemin Kafr Gamalasta vuonna 415. Vainajan jäännösten paikka ilmestyi hänelle unessa. Vainaja siirrettiin ensin Konstantinopoliin ja sittemmin Roomaan. Hän lepää samassa haudassa pyhän Laurentiuksen kanssa. Kuvaamataiteissa hän näyttäytyy useimmiten nuorena miehenä jonka päälaki on ajeltu kaljuksi. Useimmiten kuvissa näkyy kolme kiveä ja palmunlehvä. Muistopäivää vietetään läntisissä kirkkokunnissa 26. 12 ja ortodoksisessa kirkossa 27.12. Ruumiin löytymisen muistopäivää vietetään 3.8.
Pohjolassa ja Suomessa tapaninpäivää pidettiin ilmeisesti jo esikristillisellä ajalla hevosten ja hevosmiesten päivänä. Miehillä oli tapana kerääntyä talleihin syömään ja ryyppäämään. Tämän ajateltiin tuovan hevosonnea. Joulun aikoihin järjestettävät hevosjuhlat olivat kirkon mielestä pakanalliset ja Stefanus-pyhimykselle annettiin täällä hevosmiehen ominaisuuksia jotta pakanat saataisiin kirkon pyhimyksen taakse. Pian Stefanusta eli Talli-Tapania kunnioitettiin hevosten herrana. Ainakin vielä 1600-luvulla tapa oli voimissaan. Pyhä Tapani, kristikunnan ensimmäinen marttyyri on aikanaan todellakin ollut suomalaisten hevosten suojelija.
Suomessa ja Ruotsissa syntyi kansanrunoja ja tarinoita kuningas Herodeksen tallirengistä Tapanista, joka näki ensimmäisenä Beetlehemin tähden:
Tapani oli tallirenki,
ruokki Ruotuksen hevosta,
kaitsi Tiivan konkaria
jouluyönä korkeana,
joulupuhdenna jalona.
Saatti orkohon orihin,
kaivolle kadikkajalan.
Eipä orhi vettä juonut.
Orhi korskui, lähde läikkyi.
-”Mitäs korskut, korpin ruoka?”
Sivui vettä sormellansa:
vedess’ ei vikaa ollut.
Katsoi maasta maan vikaa:
maassa ei vikaa ollut.
Iski silmänsä itähän:
näki tähden taivahalla,
pilkun pilvien raossa,
näki kuun kuvan vedessä,
tähden varjon lähtehessä.
Nousi selkähän orihin,
ajoi juoksulla kotihin….
Tallirenki kiiruhti siis kotiin. Herodes-kuningas istui pöydän ääressä syömässä ja juomassa paitasillaan. Tapani kertoi Jumalan syntymästä ja halustaan siirtyä uskomaan Jeesukseen. Herodes sanoi uskovansa jos paistettu kukko alkaa vadilla laulaa. Kukko rupesi laulamaan kertoen Jumalan syntyneen. Herodes suuttui ja antoi käskyn kivittää Tallirenki Tapani hengiltä.
Tapaninpäivän perinteisiin kuuluu vieläkin monin paikoin tapaninajelu. Ennen sotia Itä-Suomessa joku talon nuorista miehistä saattoi ratsastaa hevosella tupaan. Hän yritti pysyä hevosen selässä kunnes se oli syönyt sangon kauraa ja saanut ohria jauhoseulasta. Tämä lupasi hyvää hevosonnea. Joskus niin hevonen kuin ratsumies nauttivat samasta tuopista tuvassa olutta. Tapanina varsat valjastettiin ensimmäisen kerran ja niille alettiin antaa opetusta ajoon.
Myös tapaninkulkueita, laulajia, jouluämmiä ja -äijiä liikkui eri puolilla kyliä. Nuoret miehet saattoivat liikkua talosta toiseen vähän samaan tapaan kuin nuuttipukit. He naamioituivat tuntemattomiksi ja kerjäsivät talon antimia. Tuvissa harrastettiin ketteryyttä ja voimia koettelevia leikkejä. Arvoitukset olivat myös suosittuja.
Etelä-Pohjanmaalla Kyrönjoen varrella nuoret miehet vierailivat Tapanina tyttöjen luona ja pyysivät "sylin tapaninlankaa". Mieluisille pojille tytöt antoivat pitkän säikeen kehräämäänsä lankaa. Pojat kiinnittivät langat lakkiinsa ja näin selvisi, kuka oli pidetyin poika. Toisaalta kehrätyn langan laatu paljasti kenestä kukaties tulisi pätevin emäntä.
Tapaninpäivä oli myös entisaikaan suosittu hääpäivä. Paikoin pariskuntia,” joulunaittilaita” vihittiin Tapanina enemmän kuin minään muuna vuodenaikana.
KOSMAS JA DAMIANOS JA LÄÄKÄRIT
Lääkäreillä suojeluspyhimyksiä on jopa kaksin kappalein! Tosiasialliset tiedot Kosmaksen ja Damianoksen elämästä ovat niukat. Miehet kuitenkin teloitettiin Aegeassa Cilician prefektin määräyksestä noin vuonna 287.
Kosmas ja Damianos olivat kaksoisveljekset. He olivat kotoisin Ciliciasta, joka sijaitsee nykyisen Turkin alueella. Tarinan mukaan he olivat kumpikin taitavia arabitaustaisia lääkäreitä. Lääkärin ammattia he harjoittivat Rooman provinssiassa Syyriassa. He olivat vahvoja uskossaan ja heitä kutsuttiin ”pyhiksi rahattomiksi” koska he kieltäytyivät ottamasta palkkiota potilailtaan. Esimerkillään heidän sanotaan käännyttäneen monia kristinuskoon. He tekivät monia ihmetekoja ja harrastivat lähimmäisenrakkautta. Heitä pidetään lääkärien suojeluspyhimyksinä.
Eräs tarina kertoo potilaasta, jonka jalan he joutuivat amputoimaan haavaumien ja kuolion vuoksi. He kuitenkin korvasivat menetetyn raajan hieman aikaisemmin kuolleelta maurilta otetulla jalalla. Potilas toipui mutta hämmästyi havaitessaan, että nyt hänen alaraajoistaan toinen oli tumma ja toinen vaalea.
Heidän marttyyrikuolemansa oli monivaiheinen ja tarinat siitä vaihtelevat. Heitä yritettiin hukuttaa mutta enkelit pelastivat heidät. Heitä yritettiin polttaa mutta tuli ei heitä vahingoittanut. Heidät ripustettiin ristille mutta he eivät menehtyneet. Heitä ammuttiin nuolilla ja yritettiin kivittää mutta kivet kimposivat takaisin ja osuivat heittäjiin. Lopulta heidät surmattiin teloittamalla niin, että heidän kaulansa katkaistiin. Heidän kolme erottamatonta veljeään Anthimus, Leontius ja Euprepius kärsivät marttyyrikuoleman heidän kanssaan.
Jo neljännellä vuosisadalla heidän muistokseen perustettiin pyhättöjä Jerusalemiin, Egyptiin ja Mesopotamiaan. Heidän reliikkinsä haudattiin aluksi Cyrrukseen ja sieltä niitä on siirretty eri paikkoihin moneen kertaan. Justinianus I:n aikaan ne siirrettiin Konstantinopoliin. Roomaan kunnostettiin heidän kunniakseen basilika paavi Felix IV:n aikaan 500-luvulla Vespasianuksen forumille. Heidän kallojensa sanotaan olevan ihmeitä tekevinä reliikkeinä ainakin Madridissa, Münchenissa ja Vienissä. Venetsiassakin osa heidän jäänteistään on tallessa.
He ovat vaikuttaneet lukemattomiin ihmeparantumisiin myös kuolemansa jälkeen. Heidän kerrotaan ilmaantuneen unessa sairaille ja sitten parantaneen nämä unen aikana. Heidän reliikejään on kunnioitettu kaikkialla kristikunnassa erityisesti keskiajalla ja renessanssin aikaan. Heidän muistopäiväänsä vietetään 26.9.
Idän kirkossaan heitä muistetaan kolmena erillisenä juhlapäivänä. Ortodoksisessa taiteessa heidät kuvataan usein lääkepurkin kanssa ja joskus kuvassa näkyy lääkkeen sekoittamiseen tarkoitettu ristipäinen lusikka.
MAASTRICHTIN LAMBERT JA KIRURGIT
Lambert ( n. 635 – n. 705) sai koulutuksen piispa Theodarilta. Kun tämä murhattiin, Lambert tuli nuoresta iästään huolimatta hänen seuraajakseen. Piispan tehtävässään hän osallistui voimakkaasti pakanalähetystyöhön. Hän joutui poliittiseen ristiriitaan itsevaltaisen hallinnon kanssa ja joutui jopa seitsemäksi vuodeksi maanpakoon mielipiteidensä vuoksi. Hänet karkoitettiin Stavelotin luostariin. Siellä hänen kerrotaan rukoilleen läpi yön paljain jaloin lumessa seisten. Maanpako päättyi kun hallitsija murhattiin ja tilalle astui Herstalin Pepin. Hän palautti Maastrichtin piispanistuimen Lambertille joka olisi mieluummin jäänyt luostariin viettämään vaatimatonta elämää.
Lambert murhattiin Liegessä legendan mukaan keihään lävistämänä. Tämän vuoksi häntä pidetään kirurgien taivaallisena suojelijana. Murhan taustalla on ehkä ollut kosto. Syyksi on arveltu sitä, että hän moitti Pepiniä aviorikoksesta. Pepin jätti vaimonsa ja korvasi hänet kälyllään Alpaisilla. Alpaisin järjestämien salamurhaajien uskotaan tehneen hirmutekonsa vaikka he havaitsivat Lambertin vaatimattoman majapaikan päällä taivaalla hohtavan ristin.
Hänen muistopäivänsä on 17.9. Hänen jäänteitään säilytetään Liegessä. Häntä on kunnioitettu niin idän kuin lännenkin kirkossa vaikka enää hän ei olekaan virallisessa pyhimyskalenterissa. Taiteessa hänen tunnusmerkeikseen kuvataan usein keihäs tai peitsi.
KRIMIN PYHÄ LUUKAS, KIRURGI JA KRIMIN ARKKIPIISPA
Piispa Luukaksen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Kaukaiseen menneisyyteen sijoittuneet tarinat pyhimyksistä jäävät meille helposti etäisiksi. Heidän uskonsa lujuuteen ja toisaalta kokemiensa kärsimysten määrään ei ole helppoa samaistua. Piispa Luukaksen tarinan kautta on helpompi ymmärtää kuinka voimakas tahto näillä ihmisillä on ollut.
Piispa Luukas (1877 – 1961) oli alkuaan nimeltään Valentin Felixovich Voyno-Yasenetsky. Omien sanojensa mukaan hän syntyi uskonnolliseen perheeseen mutta ei saanut kotoaan kristillistä kasvatusta. Hänen isänsä oli apteekkari Kerchin kaupungissa Krimillä mutta joutui luopumaan liikkeestään taloudellisista syistä. Perhe muutti Kieviin. Nuori Valentin oli kiinnostunut kuvaamataiteista ja kirjallisuudesta. Tolstoi tuntui häntä koskettavan ja hän kävi jopa kirjeenvaihtoa kirjailijan kanssa.
Vuonna 1898 hän aloitti lääketieteen opinnot Kievissä. Erityisesti anatomia tuntui häntä innostavan. Hän erikoistui kirurgiaan ja lähti pian valmistumisensa jälkeen vapaaehtoisena Punaisenristin työntekijänä Kauko-Itään auttaakseen Japanin sodan uhreja. Tuolla retkellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa Anna Vasilievnaan jonka kanssa he saivat neljä lasta.
Valentin työskenteli vuosina 1905 – 1910 useissa eri alueellisissa sairaaloissa. Vuodesta 1910 alkaen hän toimi Pereslavl Zalezzkyn pienessä sairaalassa. Siellä oli 50 vuodepaikkaa. Sähköä tai röntgenlaitteita ei ollut mutta siitä huolimatta hän teki vuosittain tuhatkunta leikkausta. Hän kehitti munuais-, mahalaukku- ja sappitiekirurgiaa. Anestesiamahdollisuuksien heikkouden vuoksi hän tutki ja keksi johtopuudutusmenetelmiä. Hän aloitti tutkimustyönsä märkäisten infektioiden kirurgiasta.
Tsaarin johtama Venäjä muuttui vallankumouksen ja sitä seuranneen nelisen vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen kommunistisen puolueen ja Stalinin johtamaksi totalitaariseksi Neuvostoliitoksi. Uusi valta lujitti asemiaan pyrkimällä tuhoamaan toisella tavalla ajattelevat ihmiset. 1920-luvulla Neuvostoliittoon perustettiin vankileirien saaristo, Gulag. Se alkoi Solovetskin luostarin muuttamisesta vankileiriksi. Lopulta satojen tuhansien vangittujen ihmisten joukko kärsi ja työskenteli vankileireillä vaikeissa olosuhteissa. Vangit tekivät kuudentoista tunnin työpäiviä. Ruoka-annoksena oli keittoa kerran vuorokaudessa. Jos työtavoite jäi saavuttamatta, siitä rangaistiin raa’asti. Työkykynsä menettäneet vangit tapettiin. Kirkko kannattajineen joutui luonnollisesti uuden kommunistihallinnon silmätikuksi. Kirkkoja suljettiin ja muutettiin hevostalleiksi, voimistelusaleiksi ja viihdytyskeskuksiksi. Reliikkejä ja ikoneita tuhottiin. Munkkeja, pappeja ja uskonnollisten yhteisöjen jäseniä vainottiin ja teloitettiin. Kommunismin alkuaikana tapahtui raakoja joukkomurhia.
Valentinin perhe joutui muuttamaan vaimon tuberkuloosin ja vallankumouksen levottomuuksien vuoksi Tashkentiin vuonna 1917. Seuraavana vuonna Valentin valittiin topografisen anatomian ja kirurgian professoriksi Tashkentin yliopistoon. Hänen vaimonsa menehtyi samana vuonna sairauteensa.
Jonkinlaista vetoa kirkkoon Valentin tunsi ja osallistui kirkolliseen elämäänkin. Valentin tutustui Tashkentin arkkipiispaan kun tämä joutui uskonsa vuoksi syytetyksi. Valentin puolusti häntä rohkeasti ja piispa vapautettiin. Oikeudenkäynnin jälkeen piispa sanoi Valentinille: ”Tohtori, teidän pitäisi ryhtyä papiksi”. Ilman mitään epäröintiä Valentin vastasi: ”Teidän korkea-arvoisuutenne, jos Jumalan tahto on, että tulen papiksi, niin ryhdyn siihen”.
Hän sai pappisvihkimyksen vuonna 1921. Jo kahta vuotta myöhemmin hänet valittiin arkkipiispan seuraajaksi ja hänestä tuli piispa Luukas. Kauaa hän ei saanut vapaana toimia. Hänet pidätettiin. Hän joutui pahamaineiseen Moskovan Lubiankan vankilaan valtiollisen poliisin kuulusteluihin ja sieltä toiseen pahamaineiseen vankilaan, Butyrkaan. Lopulta hänet karkotettiin Jeniseiskiin Siperiaan. Siellä hän hakeutui sairaalaan töihin ja ryhtyi uudestaan kirurgin työhön. Hänen sanotaan siellä tehneen ensimmäisenä onnistuneen munuaisensiirron eläimeltä ihmiselle. Hän joutui tekemään kirurgin työtään äärettömän vaikeissa olosuhteissa. Instrumentitkin hän joutui steriloimaan samovaarissa. Yhä pienempiin kyliin ja vaikeampiin olosuhteisiin hänet karkotettiin. Hän jatkoi kirurgin työtään uupumatta kunnes hän pääsi hetkeksi palaamaan Tashkentiin. Omaa professuuria hänelle ei enää palautettu. Ihmiset rakastivat häntä mutta salainen poliisi vangitsi hänet uudestaan. Vuoden vankeuden ja piinaamisen jälkeen hänet karkotettiin toistamiseen. Nyt hänet lähetettiin Pohjois-Venäjälle. Rautatieasemalle kerääntyneet ihmiset kertoivat nähneensä kuinka häntä raahattiin parrasta asemalaiturilla. Miliisit sylkivät hänen kasvoilleen. Katsojien silmissä hän näytti kärsivältä Jeesukselta.
Vuonna 1932 hänelle tarjottiin Leningradissa huippuvirkaa kirurgisessa klinikassa kun hän vaan luopuisi uskostaan. Piispa Luukas valitsi mieluummin paluun karkotuspaikkaansa mutta julkaisi korkealle arvostetun lääketieteellisen tutkielmansa ”Esseitä pyogeenisten infektioiden kirurgiasta” vuonna 1933.
Pienen vapaan jakson jälkeen hänet pidätettiin taas Stalinin vainoissa vuonna 1937. Hänen syytettiin lääkärin työssä tappaneen ihmisiä ja suunnitelleen Stalinin tappamista. Hän joutui kestämään kolmetoista päivää ja yötä yhtämittaisesti jatkuneita kuulusteluja ja pahoinpitelyä. Kahden vuoden vankeutta seurasi jo kolmas karkotus Siperiaan. Hän päätyi pieneen Bolshaya Murtan kaupunkiin. Sairaalasta löytyi pesijättären virka, joka mahdollisti kirurgin työn tekemisen. Nyt tuohon pieneen kaupunkiin suunnitellaan pyhän Luukaksen kappelin rakentamista. Peruskiven muuraustilaisuudessa koettiin erään naisen ihmeparantuminen.
Toisen maailmansodan aikana lääkäreitä tarvittiin. Piispa Luukas nimitettiin Krasnojarskin sotilassairaala 1515:n johtajalääkäriksi. Kirkollisen taustansa vuoksi hän oli KGB:n jatkuvassa valvonnassa ja häntä kohdeltiin toisen luokan kansalaisena. Hänen ei edes sallittu ruokailla sairaalan kanttiinissa. Sairaanhoitajat pitivät hänestä ja kuljettivat hänelle salaa ruokatarpeita. Hän leikkasi vaikeasti haavoittuneita sotilaita uupumukseen asti. Sotilaiden kerrotaan ihailleen häntä.
Sodan lopulla hän sai siirron Tamboviin johtavaksi lääkäriksi ja arkkipiispaksi. Nyt hän sai mahdollisuuden uudestaan kirkolliseen toimintaan kirurgisen työnsä ohella. Hallinnon kannalta hän oli hankala tapaus. Hänellä oli valtavat tieteelliset, isänmaalliset ja yhteiskunnalliset ansiot mutta toisaalta painolastina kristillinen vakaumus. Vuonna 1946 piispa Luukas palkittiin ansioistaan ensimmäisen luokan Stalinin mitalilla viidentoista muun tiedemiehen joukossa. Palkitseminen oli irvokasta koska sitä edelsi Stalinin hallinnon tekemä vuosikausien vainoaminen, kidutukset, vangitsemiset ja karkotukset. Hän oli ainoa, joka ei osallistunut tilaisuuteen. Hänellä ei ollut rahaa matkalippuun. Hän lähetti Stalinille sähkeen jossa ehdotti 200 000 ruplan palkkiosummaa jaettavaksi sotaorvoille.
Piispa Luukas siirrettiin vuonna 1946 Simferopolin arkkipiispaksi Krimille. Tuossa vaiheessa hän oli menettänyt näkökyvyn toisesta silmästään. Hän uurasti kunnostaakseen sodan raunioittaman kirkon. Kommunistihallinnon viranomaiset vaikeuttivat tätä työtä. Köyhien avustaminen, hartaudenharjoitukset, lääkärintyö ja luennointi lääketieteellisessä tiedekunnassa työllistivät häntä. Hän jopa organisoi saippuan keiton kotiinsa köyhien auttamiseksi. Hän kieltäytyi ruoasta antaakseen sen huono-osaisemmille. 1956 hän sokeutui täydellisesti mutta jatkoi työtään kirkon palveluksessa. Arkkipiispa Luukas kuoli 11.6.1961.
Hänen hautajaisistaan tuli suuri uskonnollinen juhla vaikka miliisi yrittikin estää väkeä kokoontumasta. Venäjän kirkko ilmoitti vuonna 1966 hänen virallisesta kanonisoinnistaan ja samana vuonna hänen hyvin säilyneet reliikkinsä siirrettiin Simferopolin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Ne asetettiin vuonna 2001 Kreikan lahjoittamaan kauniiseen hopeauurnaan.
Hänen muistopäiväänsä vietetään 11.6. Vuosittaiseen juhlaan osallistuu myös lääketieteellinen tiedekunta. Hän on ilmaantunut vielä kuolemansa jälkeen monelle unen aikana saaden aikaan ihmeparantumisia. Usein hän on unessa pukeutuneena kirurgin vaatteisiin ja varustautunut kirurgin työvälinein. Hän on esittäytynyt ja ilmoittanut tekevänsä leikkauksen. Aamulla potilaan herätessä tämä on saattanut havaita verta tai viiltojäljen kehossaan.
En pidä itseäni uskonnollisena ihmisenä. Silti kertomukset pyhimyksistä tekevät minuun vaikutuksen. Varmaankin kunnioitan heidän syvää vakaumustaan ja voimakasta tahtoaan toteuttaa omaa missiotaan.
Kirjoitelmassa olisi voinut kertoa myös sairaanhoitajien pyhimyksestä Camillo de Lellisistä tai hammaslääkärien suojelupyhimyksestä Apolloniasta, jota lyötiin kasvoihin kerta toisensa jälkeen niin, että hampaat katkesivat. Unohtaa ei voi myöskään yliopistoväen pyhimystä Tuomas Akvinolaista. Internet tarjoaa kiinnostuneelle mahdollisuuden hankkia lisää tietoa aiheesta. Perusteellista selvitystä löytyy teoksesta The Oxford Dictionary of Saints (1992).
Protestanttinen uskonkäsitys ei tunnusta pyhimyksiä tai ihmeitä tekeviä reliikkejä. Tulee kuitenkin mieleen, että olemme saattaneet uskonpuhdistuksen myötä menettäneet jotain tärkeää. Pyhimykseltä pyydetty esirukous voi varmaan antaa hädässä olevalle ihmiselle tukea ja voimaa kestää koettelemus. Hiljentyminen pyhimyksen muiston edessä auttaa ehkä käsittelemään ongelmaa. Ongelmalle on annettava nimi ja siitä on voitava kertoa rukouksessa selkein sanoin. Toimivatkohan pyhimykset nykyihmisille kuuntelijoina ja henkistä ahdistusta lievittävinä terapeutteina?
Kuusankoskella 3.2.2014
Hannu Tapiovaara
Paluu Korvalääkärin kotisivujen sisällysluetteloon
Lähteitä:
http://www.heiligen.net/index.php
http://www.katolsk.no/biografier
Pyhiä miehiä ja naisia. Elisabeth Hallam, Karisto 1996