Kulkutauti

Tulin lukeneeksi pari lääketieteen historiaa sivuavaa kirjaa joissa pohdiskellaan sairauksien vaikutusta maailman tapahtumiin. William H. McNeillin teos ”Kansat ja kulkutaudit” julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla mutta on nyt ajankohtaisempi kuin julkaisemisensa aikana. Huoli lintuinfluenssan muuttumisesta ihmisestä toiseen tarttuvaksi pandemiaksi saa katseen kääntymään myös menneisyyteen. Minkälaisia vaikutuksia epidemioilla on aikanaan ollut ihmiskuntaan? Tavallisissa historiaa käsittelevissä teoksissa tämä tarkastelu on jäänyt lähes kokonaan tekemättä. Kirjan globaali näkökulma tuo mieleen Sid Meierin ”Civilisation”-tietokonepelin. McNeillin teos saa virkistävän näkökulmansa vuoksi kirjoitelmassani suurimman huomion.  Heikki. S. Vuorisen teos ”Tauti(n)en historia”vuodelta 2002 tutkii eri tautiryhmiä erillisinä ilmiöinä. Luonnollisesti tartuntatautien osuus korostuu tässäkin teoksessa. Käsittelytapa on lääketieteen harrastajalle ennestään tuttu. Kolmas kirja on Daniel Defoen v.1722 kirjoittama ”Ruttovuosi”  joka  on muokattu v.1665 kirjoitetun päiväkirjan muotoon. Kirja on kuvitteellinen kertomus Lontoon ruttoepidemiasta. Sen asiatiedot pitävät kuitenkin paikkansa vaikka se on kirjoitettu kuusikymmentä vuotta epidemian jälkeen. Tässä pieniä havaintoja kirjoista joita voi lämpimästi suositella jokaiselle lääkärille iltalukemiseksi.

McNeill käyttää taudinaiheuttajista termiä ”mikroparasiitit”. Ne ovat bakteereita, viruksia tai monisoluisia loiseläimiä, jotka hakevat ravintonsa ihmisestä. Mikroparasiitit heikentävät isäntäolentoaan aiheuttamalla vahingollisen infektion, taudin. Joskus ne saattavat akuutin sairauden muodossa tappaa isäntänsä ja sen myötä onnettomasti myös itsensä. Joskus isännän immuunireaktio tuhoaa mikroparasiitit. Osa mikroparasiiteista saavuttaa vakaamman suhteen isäntäänsä ja kykenee isäntää heikentävään mutta normaalit elintoiminnat sallivaan yhteiseloon. Tällainen on esimerkiksi ihmiskunnan ikivanha vitsaus malarialoinen.

”Makroparasiitit”  ovat lähes aina ihmisiä. Ihmiskunnan alkuaikana on varmaankin esiintynyt kannibalismia. Myöhemmin ruoantuotanto tuli maanviljelyksen muodossa joidenkin ihmisyhteisöjen päätehtäväksi. Tämä mahdollisti jalostuneemman makroparasitismin. Valloittaja saattoi anastaa maanviljelijän sadon. Vähitellen opittiin jättämään maanviljelijälle osa sadosta tallelle niin, että uusi ryöstöretki tulisi myöhemmin mahdolliseksi heidän selviytyessä hengissä vuodesta toiseen. Talonpojat joutuivat ylläpitämään makroparasitismin jalostuneita muotoja. He kustansivat kuninkaiden, hovien ja papiston elämää saamatta vastineeksi juuri mitään muuta kuin epävarman suojan toisen armottomamman hyökkääjän ryöstämäksi joutumiselta.

Makroparasiitit ja mikroparasiitit saattoivat toimia tavallaan yhdessäkin. Vetisessä riisipellossa työskennellyt viljelijä oli ohutsuoleen asettuneen suolinkaisen tai punasoluissaan lisääntyvän malarialoisen heikentämänä puolustuskyvytön vahvempaa saalistajaa vastaan.

Esihistoriallinen aika

Ihmiskunnan juuret ovat peräisin Afrikan ja mahdollisesti myös eteläisen ja kaakkoisen Aasian alueelta. Nykyihminen muutti nopeasti ekologisen tasapainon koko maapallolla ilmaannuttuaan 100 000 - 50 000 vuotta sitten. Tulen ja vaatteiden keksiminen mahdollisti lajin levittäytymisen kaikille maapallon tärkeimmille maa-alueille. Australiaan ihminen tuli 30 000 – 40 000 vuotta sitten ja 10 000 vuotta myöhemmin metsästäjäryhmät ylittivät Beringin salmen siirtyen Aasiasta myös Pohjois-Amerikkaan. Tulimaahan ihmiset asettuivat 8000 vuotta eaa. Kun esi-isämme jättivät taakseen trooppisen ilmaston he pääsivät eroon monista parasiiteista, joiden kanssa heidän edeltäjänsä olivat joutuneet tulemaan toimeen. Metsästävän ihmisen elämä lauhkealla vyöhykkeellä saattoi olla lyhyt mutta hänen perusterveytensä oli hyvä. Terveyden ja elinvoiman paraneminen lisäsi ihmisten määrää. Ihmisen kekseliäisyyden myötä hyödynnettiin yhä uusin tavoin luonnon voimavaroja ehdyttäen ne. Riistan hävitessä alettiin tuottaa ruokaa kasveista ja kesytetyistä eläimistä. Auran keksiminen Lähi-Idässä 3000 vuotta eaa. mahdollisti pysyvän asutuksen ja sivilisaatioiden muodostumisen. Kastelujärjestelmiä vaativa  viljelymuoto Mesopotamiassa, Egyptissä, Indusjoen laaksossa ja Perun rannikolla vaati tiukempaa sosiaalista kontrollia ja johtamisjärjestelmää kuin elämä eristyneissä kylissä. Syntyi kaupunkien järjestelmä. Uudet viljelymenetelmät ja suurten ihmiskeskittymien muodostuminen loivat myös mikroparasiiteille lisääntyviä mahdollisuuksia.

Osa  ihmisen infektioista on ilmeisesti peräisin hyvin kaukaisien aikojen takaa. Vesirokkovirus säilyy elossa ihmisen hermotumakkeissa ilmestyäkseen sitten uudelleen vyöruusuna usein iäkkään potilaan riesaksi. Virus ratkaisee tällä tavalla katkeamattoman infektioketjun ongelman pystyessään tartuttamaan uuden taudille alttiin ikäpolven. Suoraan ihmisestä toiseen siirtyvät taudit ovat yleensä uudempia sivistyksen tauteja. Näihin tauteihin kuuluvat esim. tuhkarokko, sikotauti, hinkuyskä ja tulirokko. Nämä taudit ovat ilmeisesti siirtyneet ihmiseen mutaatioiden myötä eläimistä samaan tahtiin kuin kontaktit kesytettyjen eläinten kanssa ovat lisääntyneet. Tuhkarokko on ilmeisesti sukua karjarutolle ja penikkataudille ja isorokko lehmärokolle. Isännän ja uuden parasiitin sopeutumista toisiinsa voi ajatella sarjana biologisen tasapainon häiriöitä. Usein ensimmäinen tautiaalto on pahin ja tuhoisin mutta vähitellen muodostuu tasapainotila. Mikroparasiitti voi vaatia ison populaation selviytyäkseen. Tällaisesta populaatiosta mikrobi voi löytää uusia alttiita isäntiä säilyäkseen elossa. Harvaan asutuissa maaseudun oloissa tämä ei onnistu. Tuhkarokko vaatii 400 000 populaation muuttuakseen endeemiseksi lapsia vaivaavaksi sairaudeksi. Iskiessään väestöön joka ei ole virusta kohdannut tuhkarokonkin seuraukset ovat usein kohtalokkaat.

Ilmestyskirjan neljä ratsumiestä Albert Durerin kuvaamina:

sota, nälkä, kulkutaudit ja kuolema

Sivilisaatiot ja kulkutaudit

Sivilisaatioiden määrä pysyi sivistyksen ensimmäisten vuosituhansien aikana vaatimattomana. Laskentatavasta riippuen niitä oli tusina tai kaksi. Ne levittivät saavuttamansa kulttuurin elementtejä ympäristöönsä ja niille oli ominaista taipumus kasvuhakuisuuteen. Kasvun menetelmä noudatteli makroparasitismin (sodankäynnin) menetelmää mutta opittuaan elämään lastentautien kanssa ne saivat käyttöönsä myös voimakkaan biologisen aseen vaikka sitä ei ehkä tietoisesti käytettykään. Kun nämä taudit pääsivät vapaiksi sellaisessa väestössä jolle ne olivat ennestään vieraita ne tuhosivat pahiten 20-40 vuotiaita. Ne aiheuttivat valloitettavalle yhteisölle paljon vakavamman vaurion kuin mitä pelkästään lapsiin kohdistuva sairastuminen kaupungeissa aiheutti. Kaupunkiväestön kanssa tekemisiin joutuvat primitiiviset kansat olivat ainaisessa vaarassa joutua tekemisiin demoralisoivien ja tuhoavien sairauksien kanssa. Myös sivilisaatioiden yhteentörmäyksissä mikroparasiittien vaikutus on ollut suuri kuten Etelä-Amerikan intiaanikulttuurien häviäminen osoittaa.

Viisisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua suurimmat väestökeskittymät olivat Lähi-Idässä, Kiinan Keltaisenjoen tulvatasangoilla, Gangesjoen monsuunialueilla ja Välimeren rannikkoalueilla.

Mesopotamian alueelle kehittyi yli 2000 vuotta eaa. leveä sivistyksen vyöhyke. Kapeampi egyptiläisen vaikutuksen vyöhyke oli Pohjois-Afrikassa. Viisisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua nämä sivilisaatiot olivat saavuttaneet luonnolliset rajansa. Viljelykelvoton aro tai autiomaa rajoitti Lähi-Idän sivilisaatioiden maantieteellistä leviämistä. Niin babylonialaisessa Gilgameshin tarussa kuin Vanhassa Testamentissakin kuvataan tuhoisia tartuntatauteja. Taudit eivät kuitenkaan estäneet Assyrian tai Persian imperiumien muodostumista. Alueelle syntyi tasapainotilanne endeemisten tautien ja ihmisen välille.

Kiinan keisarillinen byrokratia ja kehittyvä konfutsealainen oppi piti Keltaisenjoen tulvatasankojen maanviljeliöihin kohdistuvan makroparasiittisen rasituksen kohtuullisena. Alueen kylmät talvet ja otollinen ilmasto hillitsivät mikroparasiitteja. Seurauksena oli väestön kasvu. Sivilisaation leviäminen Jangtsenjoen alueelle etelään vaati kuitenkin vuosisatoja. Vaikka Etelä-Kiinan olosuhteet olivat viljelyä suosivia sitä esti mikroparasiittien muodostama tautigradientti. Eteläisessä Kiinassa malaria, dengue-kuume, keltakuume ja skistosomiaasi saivat aikaan sen, että yhtenäinen Kiina syntyi vasta Han-dynastian kukistuttua v. 221.

Gangesin laaksoon kehittyi suuria kuningaskuntia 600 eaa. alkaen. Prinssi Gautaman eli Buddhan (563-483 eaa.) merkitys oli yhtä iso kuin Kiinassa samaan aikaan vaikuttaneen Konfuzin. Kosteaan ja lämpimään ilmastoon liittyvä mikroparasitismi esti olojen vakautumista ja johti kastijärjestelmän muodostumiseen. Toisaalta se helpotti levittäytymistä Kaakkois-Aasiaan ja Indonesian saarille asti. Alueelle muodostui ”Suur-Intia”. Tautitaakka kulutti väestöä ja sen energiavaroja. Tämä johti siihen, että tuottavuus oli huono ja hallintojärjestelmät jäivät heikoiksi ja epävakaiksi. Mikroparasiitit kuluttivat väestön energiaa niin paljon, että makroparasiiteille ei jäänyt käytettäväksi tarpeeksi. Toisaalta alueen mikroparasiitit suojelivat sitä ulkopuolisilta tunkeilijoilta.

Välimeren alueella Egeanmeren rannikoilla ja lähialueella viljely erikoistui. Viiniä ja oliiviöljyä saatettiin vaihtaa edullisesti viljaan ja muihin vähemmän arvostettuihin tuotteisiin. Tämä edellytti tehokasta ja edullista merikuljetusten järjestelmää. Kauppaa käytiin Mustanmeren ja Välimerenkin alueiden barbaarien kanssa. Makroparasitismi sai sellaisen muodon, että alistetun maanviljelijän osa lankesi kaukaiselle barbaarituottajalle. Kaupunkivaltioiden muodostuminen johti poliittiseen epävakauteen ja sodankäynteihin. Rooman imperiumi vakiinnutti asemansa vasta kolmisenkymmentä vuotta eaa.  Mikroparasiittien suhteen Välimeren rannikko tarjosi suhteellisen tautivapaan vyöhykkeen jonne ihmisen oli helppo levittäytyä. Vilkas laivaliikenne kyllä altisti kaupungit muualta tuleville tartuntatautiepidemioille kuten esim. vuonna 430 Ateenaan levinneelle rajulle taudille.

Vaikka alkuun kontaktit eri sivilisaatioiden välillä olivatkin vähäisiä ne alkoivat tiivistyä ensimmäisen vuosisadan aikana kauppakaravaanien ja merenkäynnin kehittyessä. Lähi-Idän ja Intian väestön ei varmaankaan tarvinnut pelätä Kiinan tai Välimeren alueen tauteja. He saattoivat kuitenkin välittää näille omia tautejaan. Vuonna 165 jaa. Roomaan iski Antoniuksen rutoksi kutsuttu tautiepidemia joka oli rajumpi kuin yksikään aikaisempi. Sen epäillään olleen isorokon varhaismuoto. Tartunnan saaneesta väestöstä kolmannes kuoli ja tauti riehui Välimeren alueella viidentoista vuoden ajan. Yhtä kauhistuttava epidemia iski Roomaan taas vuosina 251-266. Se johti huomattavaan väestökatoon ja uskonnollisiin ja poliittisiin muutoksiin. Näillä epidemioilla on saattanut olla keskeinen osuus kristinuskon leviämiselle mutta myös Rooman valtakunnan tuholle. Seuraava merkittävä kulkutauti saapui vuonna 542 ja jatkui yli kahdensadan vuoden ajan. Tauti oli Justinianuksen rutto joka on melkoisella varmuudella tunnistettu paiserutoksi. Kiina koki vastaavaan aikaan omat kulkutautinsa ja tuntui selviävän niistä Eurooppaa paremmin. Toistuvat kulkutaudit sopeuttivat Euroopan väestön tuhannen vuoden aikana elämään endeemisiksi muuttuvien mikroparasiittien kanssa siedettävästi.

Uudessa maailmassa kehittyi Meksikoon ja Peruun sivistyksen keskukset. Euraasian tartuntataudeista suuri osa on ilmeisesti alkuaan peräisin eläinkunnasta. Väestön ravinnonlähteenä oli riisi, viljat ja kotieläinten liha.  Amerikan intiaanikulttureissa ei ollut karjaa. Ainoat kesytetyt eläimet olivat pienissä laumoissa hoidetut laamat ja ruokana käytetyt marsut. Amerikka tarjosi kuitenkin asukkailleen Eurooppaan nähden energiasisällöltään ylivoimaiset kasvikunnan tuotteet esim perunan, maissin ja bataatin.  Ehkäpä tällä erilaisella ravintokulttuurilla oli osuutta siihen, että amerikan alkuperäiskansat eivät käyneet läpi samanlaisia toistuvia kulkutauteja kuin Euraasian väestö. Nämä kulttuurit olivat alttiina suurelle epidemioiden aiheuttamalle tuholle kohdatessaan espanialaiset kongistadorit Kolumbuksen matkojen jälkeen.

Rutto

Euraasian sivilisaatioiden välinen epidemiologinen sopeutuminen  oli vakiintunut noin vuoteen 900 mennessä. Tätä tasapainoa muutti kuitenkin väestön kasvu niin idässä kuin lännessäkin. Toinen tasapainoa horjuttava tekijä oli kulkuyhteyksien ja tapojen muutos. Karavaaniliikenne Aasian läpi saavutti huippunsa Tšingis-kaanin perustaman mongolivaltakunnan aikana. Laajimmillaan se käsitti vuosina 1279-1350 koko Kiinan,Venäjän, Keski-Aasian, Iranin ja Irakin. Mongolien perustamat uudet kauppareitit kulkivat pohjoisempaa reittiä kuin aikaisemmin. Kauppareittien liikenne lisääntyi. Uudet pohjoiset kauppareitit saattoivat arojen villit jyrsijät tekemisiin uusien tautien kanssa. Yersinia pestis bakteeri kolonisoi arojen jyrsijäpopulaatiot. Bakteeri levisi alueelle todennäköisesti Kiinan takamailta Yannanin ja Mantšurian alueelta, jossa se oli ollut endeemisenä jo satojen vuosien ajan.

Musta surma tuli Vähä-Aasiaan karavaanireittejä pitkin ja levisi nopeasti länteen saavuttaen Krimin niemimaan 1346.

Kiinalaiset kohtasivat ruttoepidemian hieman aikaisemmin (vuonna 1331) kuin Eurooppa. Siellä epidemia sattui samaan aikaan sisällissodan kanssa. Sota  päättyi mongolivaltiaiden karkoittamiseen ja Ming-dynastasian perustamiseen.

Euroopan ruttoepidemian syntyyn ei riittänyt pelkästään aron jyrsijöiden infektoituminen. Edellytyksenä oli myös mustarotan leviäminen ympäri mannerta ja laivareittien luoma mahdollisuus infektoituneiden rottien ja kirppujen leviämiseen välimeren alueelta pohjoisen Euroopan satamakaupunkeihin.

1300-luvun ruttokuolleisuus oli erittäin korkea. Alueellisia eroja toki oli mutta infektioon sairastuneista arviolta 60-70 % menehtyi. Pisaratartunnan saaneiden keuhkoruttopotilaiden kuolleisuus oli 100%. Kolmanneksen väestöstä arvioidaan menehtyneen ja taudin uusiutuessa vielä kahdesti saman vuosisadan aikana seurauksena oli työvoimapula ja taantuma. Euroopan keskiaikaisen väestön tarvitsi viiden sukupolven ajan rutosta toipumiseen. Pohjoisessa Euroopassa rutto aiheutti yhteiskunnallista levottomuutta ja väkivaltaa. Epätoivoiset ihmiset pyrkivät lievittämään Jumalan vihaa pieksemällä itsensä verille mutta myös hyökkäämällä juutalaisten yhteisöjen kimppuun. Ilmiö on osaltaan johtanut juutalaisasutuksen siirtymiseen Puolan alueelle. Rutto saattoi aiheuttaa tieteen kielen, latinan, valta-aseman häviämiseen opettajien ja kirkonmiesten suuren kuolleisuuden myötä. Kirkko jäykkine rakenteineen ei kyennyt helpottamaan ihmisten hätää ja ruttoepidemia onkin ilmeisesti ollut raivaamassa tietä uskonpuhdistukselle. Kaupunkien hallinto nousi torjumaan ruttoa organisoimalla hautajaisia, ruoanjakelua ja käyttäytymissääntöjä. Ruttoepidemiasta alkaakin eurooppalaisten kaupunkivaltioiden kulta-aika. Kaupunkien aseman vahvistuessa kehittyi myös niiden yhteistoiminta ja kauppa. Myös renessanssin taiteen ja tieteen edistymisen voi olettaa olevan seurausta yhteiskuntaa syvästi muuttaneesta epidemiasta.

Ruttoa opittiin torjumaan karanteenisäännöin. Ruton häviämiseen saattoi vaikuttaa myös harmaarotan leviäminen Eurooppaan ja puun puutteen aiheuttama rakennustavan muutos. Rotat eivät löytäneet tiilikattoisista kivirakennuksista samanlaisia asuinpaikkoja kuin olkikattoisista puutaloista. Lontoon vuoden 1665 suuren ruttoepidemian jälkeen tauti hävisi Länsi-Euroopasta mutta itäisellä Välimerellä ja Venäjällä sitä esiintyi vielä 1800-luvulla.

Ruton seuraukset Egyptille ja arabimaailmalle ovat olleet erittäin vakavat. Euroopassa tautia pyrittiin torjumaan aktiivisin keinoin mutta arabimaailmassa vastaus ruttoon oli passiivinen. Muslimit suhtautuivat eurooppalaisiin käytäntöihin jopa ylimielisen huvittuneesti mutta käyttäytymisellään altistivat itsensä tarpeettoman suurille tappioille.

Lontooseen rutto tuli Hollannin satamakaupungeista. Kaupunki oli ylikansoitettu ja olosuhteet suosivat epidemian puhkeamista. Heinäkuussa 1665 ylipormestari ja kaupunginneuvosto antoivat säädöskokoelman, jonka tarkoituksena oli hillitä taudin leviämistä. Seurakuntiin määrättiin tarkastajat joiden tehtävänä oli selvittää taudin saastuttamat talot ja merkitä ne. Saastuneille taloille asetettiin vartijat. He estivät liikkumisen taloihin tai niistä pois. Talojen sulkemista pidettiin julmana ja epäkristillisenä menetelmänä. Määräystä kritisoitiin aivan aiheellisesti. Taloon jääneet terveet joutuivat vaaraan sairastua ja luonnollisesti pyrkivät erilaisin keinoin pakenemaan saastuneesta vankilastaan. Väkivalta ei ollut näissä tilanteissa harvinaista. Osa ihmisisrtä pakeni maaseudulle etsien sieltä turvaa. Seurauksena oli taudin leviäminen myös maakuntiin. Sairastuneiden taloihin määrättiin pakolla sairaanhoitajia. Heidän väitettiin näännyttäneen ja murhanneen potilaitaan päästäkseen käsiksi heidän omaisuuteensa. Köyhät kokivat kuitenkin pahimman kohtalon. Heille ei riittänyt sen enmpää hoitajia, ruokaa kuin lääkkeitäkään. Mellakoita ei kuitenkaan syntynyt. Naispuoliset katsastajat selvittivät yhteistyössä kirurgien (parturi) kanssa olivatko vainajat kuolleet kulkutautiin. Taudin riehuessa pahimmillaan lääkäritkin olivat haluttomia ryhtymään sairaskäynneille. Heidän ja kirurgien kuolleisuus olikin rajua. Virkamiesten kuitenkiin arvioitiin hoitaneen velvollisuutensa uhrautuvaiseti ja rohkeasti. Eristämisjakson pituudeksi määrättiin 28 vuorokautta. Vainajien hautaamisesta annettiin tarkat ohjeet. Suurin osa ruttopotilaista kuoli kahden kuukauden aikana. Yleisen hygienian tasoa kohotettiin määräämällä katujen puhtaanapidosta, lantatunkioiden sijoittamisesta ja eläimen pidosta. Irtolaisuutta pyrittiin vähentämään. Huvitilaisuudet kuten näytelmät, karhunkiusaamiset, kilpimiekkailut ja ilveilyt kiellettiin.

Uuden ajan uudet kulkutaudit

Uudessa maailmassa arvioidaan eläneen noin sata miljoonaa intiaania Kolumbuksen tullessa Hispaniolaan. Viisikymmentä vuotta sen jälkeen kun Cortes miehineen oli avannut epidemiologisen yhteyden eurooppalaisten ja amerikkalaisten välille Keski-Meksikon väestö oli supistunut kymmenesosaan alkuperäisestä ja seuraavankin viidenkymmenen vuoden aikana väestökato jatkui. Edellä on käsitelty syitä jotka johtivat intiaaniväestön alttiuteen uusille sairauksille. Valtava väestökato johti intiaaniväestön moraalin romahtamiseen ja mahdollisti niin Cortesin kuin Pizarron muutaman sadan miehen voitokkaan valloitussodan.

Keltakuume siirtyi Uuteen maailmaan vuonna 1648 sen jälkeen kun tautia levittävä hyttyslaji Aedes aegypti onnistui ylittämään valtameren orjalaivojen mukana. Tauti ei menestynyt Meksikon ylätasangoilla tai Perun ylängöillä mutta alemmilla trooppisilla alueilla se johti alkuperäisen intiaaniväestön tuhoutumiseen.

Suurten löytöretkien aikana Eurooppaan ilmaantui kolme uutta kulkutautia. Ns. Englannin hiki eli sudor Anglicus ilmaantui äkkiä ja hävisi yhtä nopeasti. Kupan vaikutus väestön määrään oli vähäinen vaikka se 1500-luvulla olikin oireiltaan paljon nykyään nähtyä tautia dramaattisempi. Pilkkukuume on ollut merkittävässä osassa lukuisien armeijoiden taistelukyvyn heikentäjänä. Suuria väestömääriin kohdistuvia vaikutuksia silläkään ei ollut. Eurooppaa rasittivat lisääntyneiden laivamatkojen tuomat uudet tulehdustaudit mutta uusiutuvat infektiot muuttuivat vähitellen lastentaudeiksi. Aikaisemmat altistumiset antoivat aikuisille riittävän immuniteetin. Melko suuri lapsikuolleisuus oli yhteiskunnan kestettävissä. Syntyi tilanne jossa epidemiat olivat sitä vähemmän tuhoisia mitä enemmän yhteisössä esiintyi tauteja. Ihmisten ja mikroparasiittien välille syntyi uudenlainen suhde. Parasitismi muuttui vakaammaksi ja ihmiselle vähemmän tuhoisaksi mutta samalla myös parasiiteille turvallisemmaksi.

Kiinassa oli vuonna 1400  noin 65 miljoonaa asukasta ja kaksisataa vuotta myöhemmin 150 miljoonaa asukasta. Niin Kiinalle, Japanille kuin Lähi-Idällekin uuden ajan infektiot eivät muodostuneet väestönkasvua rajoittaviksi tekijöiksi. 1600-luvulla väestökasvu hidastui Kiinassa ja Euroopassa kylmän sääjakson eli pienen jääkauden heikentäessä satoa. Samaan aikaan Ming-dynastian ja mantšujen väliset sodat Kiinassa ja 30-vuotinen sota Euroopassa aiheuttivat raskaita väestötappioita. 1600-luvun lopulla väestön kasvu kääntyi uudelleen nousuun. Tärkeänä tekijänä oli amerikasta saadut uudet tuottoisat ja energiapitoiset uudet viljelyskasvit.

Lääketieteen vaikutus kulkutauteihin

Tavoilla ja uskomuksilla on ollut merkitystä yhteisön suojelemiselta taudeilta. Jotkut tavat puolestaan ovat altistaneet ihmisiä taudeille. Esimerkiksi muslimien ja hindujen pyhiinvaellukset ovat levittäneet koleeraa ja muita kulkutauteja tehokkaasti. Lääketieteen keinot ovat olleet osa tätä uskomusten kudelmaa. Osa parannuskeinoista auttoi, osalla ei ollut mitään merkitystä ja osa oli potilaalle vahingollista. Lääketieteen uskomukset ovat olleet kokemusperäisiä ja useimmiten jyrkän dogmaattisia. Käytännössä menneiden aikojen lääketieteen perusta on  kuitenkin ollut psykologian varassa. Lääkärin rooli muistutti papin roolia. Lääkäri kuitenkin työskenteli elävän elämän asioiden parissa ja siksi lääketieteen taidot olivat ajan kuluessa papiston palveluja  valmiimmat kehittymään.

Lääkärin ammatti järjestäytyi lääkärikouluihin ja sairaaloihin. Potilaan, taudin ja hoidon tehoa saatettiin tarkkailla ja oppia soveltaa seuraavaan potilaaseen. Galenoksen läpitunkevat ajatukset humoraaliopista kyseenalaistettiin uuden ajan alussa. Vasta 1700-luvun myötä alkoi lääketieteellä olla todellista merkitystä väestötason terveyteen.

Isorokon ehkäisemiseksi otettiin Britanniassa inokulaatiot käyttöön vuonna 1721. Kiinassa menetelmä oli tunnettu jo tuhat vuotta aikaisemmin. Immunisaatiomenetelmässä siirrettiin isorokkorakkulasta ainetta iholle tehtyyn pieneen haavaan. Menetelmään liittyi riski vakavaan sairastumiseen tai kuolemaan. Onnistuessaan menetelmä antoi suojan isorokkoa vastaan. Inokulaatio ei saanut kovin suurta suosiota riskiensä vuoksi etenkään kaupunkialueilla. Varsinaisesti isorokkorokotukset pääsivät käyntiin kun maaseutulääkäri Edward Jenner havaitsi, että karjakot eivät sairastuneet isorokkoon. Hän oivalsi, että heidän sairastamansa lehmärokko antoi immuniteetin isorokkoakin kohtaan. Uusi rokotusmenetelmä julkistettiin vuonna 1798 ja otettiin nopeasti käyttöön kaikkialla maailmassa. WHO ilmoitti vuonna 1997, että isorokko on hävitetty maapallolta.

Edward Jenner (1749-1823)           Louis Pasteur (1822-1895)    Robert Koch (1843-1910)   

Teollinen vallankumous 1750-1850 lisäsi kaupunkien väestöä. Uusien teollisuuskaupunkien elinolosuhteet olivat epäterveelliset. Edistystäkin tapahtui. Parantuneet kuljetusjärjestelmät helpottivat ruoanjakelua. Napoleon otti armeijansa käyttöön uuden ruoan tölkkeihin säilönnän ja menetelmä levisi nopeasti. Pilkkukuume ja erityisesti 1800-luvun alun koleraepidemia antoivat sykäyksen jätehuollon, asumisen, terveyspalvelujen,  vesihuollon ja vedenpuhdistamojen parantamiseen. Keraamisista putkista tehty viemärijärjestelmä saostusaltaineen keksittiin. käynti on aina vaikuttanut yhteiskunnalliseen kehitykseen ja keksintöihin. Punatauti, pilkkukuume ja lavantauti nitistivät Napoleonin Venäjälle marssineen armeijan. Sotilaslääketiede on ollut vahvasti kehittämässä yleisen hygienian periaatteita.

Robert Koch ilmoitti vuonna 1883 löytäneensä koleeraa aiheuttavan bakteerin. Tarttuviin tauteihin alettiin suhtautua uudella tieteeseen pohjautuvalla tavalla. Pilkkukuumeseen kehitettiin rokote vuonna 1896. Kurkkumädän vastalääke keksittiin vuonna 1891. Maito opittiin pastöroimaan ja 1900-luvulla kehitettiin rokote keltakuumetta vastaan. Antibioottien keksiminen Toisen maailmansodan aikana on antanut keinoja vaikuttaa bakteeritautien aiheuttamien epidemioiden hallintaan.

Pelkkää voittokulkua epidemioiden kukistaminen ei ole kuitenkaan ollut. Malarialoinen tunnistettiin 1890-luvulla. Kiniini oli ollut käytössä jo 1650-luvulta alkaen taudilta suojaavana lääkkeenä. DDToli aikanaan merkittävä keino vähentää malariaa levittäviä hyttysiä. Nyt toivo on asetettu malariarokotteen kehittämiseen. Malarian ongelmaa ei ole kuitenkaan saatu ratkaistua. Plasmodium alkueläimet ovat kehittäneet vastustuskykyään uusia lääkkeitä kohtaan. Tautia ei ole esiintynyt Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen mutta Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa ja muualla trooppisella vyöhykkeellä se aiheuttaa edelleen valtavia ongelmia.

Koch tunnisti tuberkuloosia aiheuttavan mykobakteerin vuonna 1882 mutta tautia ei ole onnistuttu nujertamaan. Tauti on ikivanha. Luulöydösten perusteella sitä on esiintynyt jo nuoremmalla kivikaudella niin Lähi-Idässä kuin Euroopassakin. Taudin jälkiä on nähtävissä muinaisen Egyptin muumioissa ja se esiintyi myös Uudella mantereella ennen löytöretkiä. Tuberkuloosiepidemia oli huipussaan 1800-luvun alussa ja sen jälkeen alkoi sairastamisessa tapahtua vähentymistä. Yleisen elintason paraneminen, maidon pastörointi,  ravitsemustason nousu ja sairaiden eristäminen hoitolaitoksiin vaikuttivat suotuisasti jo paljon ennen tuberkuloosiin vaikuttavien BCG-rokotuksen ja antibioottilääkkeiden keksimistä. Tuberkuloosi on erityisesti kehitysmaiden vitsaus ja uusi lääkeaineille vastustuskykyinen epidemia saattaa olla nostamassa päätään myös kehittyneissä maissa. HIV edustaa uutta virusinfektiota joka on muuttanut kehittyneiden maiden asukkaiden käyttäytymistä. Erityisesti Afrikassa se on vahvasti yhteiskuntaan vaikuttava ongelma.

Vuosina 1918-1919  pandemiaksi kehittynyt influenssaepidemia eli Espanjantauti surmasi 20-40 miljoonaa ihmistä. Taudin oletetaan olleen H5N5 tyyppinen lintuinfluenssa, joka levisi Yhdysvaltojen sotilasleireiltä Eurooppaan ja maapallon ympäri Ensimmäisen maailmansodan aikana erittäin nopeasti. Influenssavirukselle on tyypillistä kyky muuttaa pinta-antigeeniensa rakennetta ja näin säilyttää infektoimiskyky ihmisen puolustusjärjestelmää pettäen. Nyt maailmalla leviävä H5N1 lintuinfluenssa on levinnyt lintujen pandemiaksi. Joudumme todennäköisesti totuttautumaan elämään lintujen sairauden kanssa pitkälle tulevaisuuteen. Toistaiseksi tauti ei omaa taipumusta tarttua ihmisestä toiseen. Muutos viruksen ominaisuuksissa on kuitenkin mahdollinen. Riski tällaiselle muutokselle on suurin alueilla joissa ihmiset ja tarhatut linnut elävät läheisessä kontaktissa. Kiina, Kaakkois-Aasia ja Afrikka voivat olla alueita, joilla tauti muuttaa luonnettaan. Nykyiset tiiviit kulkuyhteydet levittävät taudin nopeasti yli maapallon. WHO:n organisoima taistelu tautiuhkaa vastaan on ollut toistaiseksi menestyksellistä. Tarhattuihin lintuihin levinneet infektiopesäkkeet on pyritty tuhoamaan.  Jos pandemia kehittyy sen vaikutukset tulevat koskettamaan meitä kaikkia mutta jäävät todennäköisesti kohtalaisiksi ja lyhytaikaisiksi verrattuna menneiden aikojen kulkutauteihin. Jos pandemiaa ei kehity voidaan asiaa pitää torjuntatyön voittona.

Uusi kulkutauti voi saada alkunsa yhä edelleenkin samalla tavalla kuin kautta aikojen. Tauti voi siirtyä eläimistä uusille alueille levittäytyviin ihmisyhteisöihin lassa-kuumeen tai ebolaviruksen tapaan. Inhottavin vaara on tämän päivän makroparasiittien sotilaallisissa laboratorioissa kehittämän kulkutaudin tahallinen levittäminen ihmisyhteisöön.

Neljä ratsumiestä kulkevat edelleen. Tässä versio kuvasta vuonna 2006. Takaisin Korvalääkärin kotisivuille

Kuusankoskella 4.3.2006

Hannu Tapiovaara