Jottei takki tyhjenisi

Lääkäripäivillä 2007 Helsingissä järjestettiin luentosarja, jossa pohdittiin lääkärin työssä jaksamista. Luentosarja ei ehkä aivan vastannut odotuksiani. Se herätti kyllä ajattelemaan lääkärin ammattiin liittyviä terveydenhoidon ongelmia mutta ei antanut juurikaan uusia keinoja työn rasittavuuden hallitsemiseen.

Organisaatioiden ja työn kehittämisellä voidaan vaikuttaa lääkärien jaksamiseen. Ymmärtääkseni mahdollisuus hallita omaa työtään ja työtaakkaa auttaa jaksamisessa. Yksittäisen lääkärin työtaakkaa ei varmaankaan pidä määrittää vahvimman työntekijän normien mukaan niin kuin meillä on tapana. Työtaakka pitää määrittää kunkin lääkärin omien voimavarojen mukaan. On hyväksyttävä se, että pienten lapsien äiti ei voi antaa samanlaista työpanosta kuin toisenlaisessa elämäntilanteessa oleva kollega.

Joskus työyhteisöön kuuluu sosiopaattisesti käyttäytyvä työtoveri. Hankalin tämä on tietysti esimiehenä. Miten työyhteisön sairastuttavasta psykopaatista päästään eroon?

Työyhteisöä saattaa myös nävertää oikeudenmukaisuuden puute. Palkka-asioissa vaaditaan tarkkaa harkintaa. Jokaista sairaalalääkäriä nävertää se, että konsulttina työskentelevä kapean erikoisalan kollega voi ansaita kahden päivän työpanoksellaan saman kuin virkasuhteinen lääkäri kuukauden työpanoksellaan.

Lääkärin työn hienoista puolista, eettisen perustan antamasta voimasta, työn vaihtelevuudesta, kiinnostavuudesta, palkitsevuudesta ja työyhteisön voimia antavasta toveruudesta ei juurikaan puhuttu. Ei puhuttu myöskään nyt kovin ajankohtaiseksi käyneestä ihmisen onnellisuuden tutkimuksesta. Ehkäpä työhön uupumisen ongelmaan voisi etsiä ratkaisua suuntaamalla katse niihin, joille lääkärin työ tuo elämään iloa.

Korvalääkärinkin on hyvä pysähtyä pohtimaan omaa suhdettaan lääkärin työhön? 

Lääkäriliiton luottamuslääkäritoimikunnan puheenjohtaja Santero Kujala avasi kokouksen. Hän kertoi, että 1980-luvulla havahduttiin huomaamaan, että lääkärit tekivät enemmän itsemurhia kuin muut. Havainnon seurauksena valmistui vuonna 1986 tutkimus lääkärien stressistä ja burn-outista. Siinä todettiin lääkärin työn aiheuttavan stressiä. Ongelmallisimmaksi koettiin kiire, suuri työmäärä ja rasittavat päivystykset.

1990-luvun alussa pohdittiin mitä asian helpottamiseksi voitaisiin tehdä.  Perustettiin luottamuslääkärijärjestelmä. Päivystysrasitusta vähennettiin keskittämällä päivystyspisteitä.

Vuonna 1997 tehtiin uusi selvitys lääkärien työoloista ja työn kuormittavuudesta.

Tutkimuksen mukaan mieslääkärit tekivät saman verran itsemurhia kuin suomalainen miesväestö keskimäärin. Itsemurhien määrä oli kuitenkin muihin akateemisiin ryhmiin verrattuna kaksinkertainen. Naislääkärit tekivät kaksi kertaa enemmän itsemurhia kuin naisväestö ja neljä kertaa enemmän kuin muiden akateemisten ammattien naiset.

Yleiset stressitekijät olivat samat kuin aikaisemmassakin tutkimuksessa. Päivystysrasitus koski kuitenkin nyt aikaisempaa pienempää joukkoa. Rasitus oli aikaisempaa pahempi niillä lääkäreillä jotka päivystykseen osallistuivat.

Stressiongelma oli pahin nuorilla lääkäreillä. Myös työn ja perhe-elämän yhteen sovittaminen koettiin hankalaksi. Lääkärit kohtasivat työssään enemmän fyysistä ja henkistä väkivaltaa kuin muut akateemisesti koulutetut. Stressaantuneimmiksi tunsivat itsensä radiologit, lastenpsykiatrit ja psykiatrit.

Työterveyslääkäri Kimmo Räsänen Kuopiosta tarkensi tietoja lääkärien terveydestä.

• Suomessa mieslääkäreiden ikävakioitu kuolleisuus on pienempi kuin muulla miesväestöllä ja elinajan ennuste noin vuoden keskimääräistä pitempi. Eroa muuhun akateemisesti koulutettuun miesväestöön ei ole. Mieslääkäreiden riski saada keuhkosyöpä on muita pienempi ja tämä saattaa liittyä elintapoihin. Naislääkäreiden kuolleisuudessa ei ole eroa muuhun väestöön verrattuna.

• Suomalaisilla lääkäreillä on lisääntynyt itsemurhien riski. Tämä liittyy psyykkisiin mutta myös fyysisiin sairauksiin. Lääkärin saattaa olla muita helpompi ottaa oma kohtalonsa omiin käsiinsä.

• Työssään säteilylle altistuneilla lääkäreillä ei ole lisääntynyttä syöpäriskiä.

• Brittilääkäreillä on muuta väestöä vähemmän diabetesta, sydänsairautta ja keuhkosyöpää mutta muita enemmän lääkekuolemia. Anestesialääkäreillä näyttäisi olevan kohonnut riski maksakirroosiin.

• Suomalaisista mieslääkäreistä 44 % ja naislääkäreistä 49 % käyttää säännöllistä lääkitystä. Lääkkeitä käytetään särkytiloihin, unettomuuteen ja mielenterveyden ongelmiin. Silti lääkärit kokevat subjektiivisesti oman terveytensä väestöä paremmaksi.

• Lääkärit ovat harvoin sairauslomalla. 85 % jatkaa työtä vaikka sairaus heikentäisikin työsuoritusta. 90 % on ollut työssä tilanteessa, jossa kirjoittaisi potilaalleen sairauslomaa. Lääkäreillä on sairauslomia puolitoista kertaa vähemmän kuin muulla väestöllä ja erityisen selkeä ero on verrattuna sairaanhoidon muihin henkilöstöryhmiin.

• Lääkäreitä pelottaa työhön uupuminen, tarttuvat taudit, mielenterveyden järkkyminen, väkivalta, rasitusvammat, säteilyvaara ja kemiallisten aineiden haittavaikutukset.

• Lääkärin vakava työuupumus ilmenee kokonaisvaltaisena väsymyksenä, kyynistymisenä itsetunnon putoamisena ja riittämättömyyden tunteena. Lähes puolella lääkäreistä on lievää työuupumusta ja 2-3 %:lla vakavaa työuupumusta. Tavallisinta uupumus on nuorilla lääkäreillä valmistumista seuraavan kuuden vuoden aikana.

• Lääkärin stressiin vaikuttaa työn imu, työn määrä, työn hallinta, palkitsevuus, työyhteisö, oikeudenmukaisuus ja arvot.

Kolmen pienen lapsen isä Harri Hyppölä pohdiskeli työn ja perheen yhteensovittamisen vaikeutta. Hän kertoi, että nuorista lääkäreistä kaksi kolmannesta on naisia. Perheen ensimmäinen lapsi syntyy Suomessa 28-vuotiaalle äidille ja akateemisissa ammateissa paria vuotta myöhemmin. Perheen perustaminen tapahtuu samaan aikaan kuin lääkärin erikoistuminen. Suomessa erikoislääkäriksi valmistutaan vasta 38-vuotiaana.

Naisistuvassa lääkärikunnassa perheen arvostus kasvaa ja osa-aikainen työ lisääntyy. Puolison ammatti vaikuttaa lääkärin perheen sijoittumiseen.

Työvoimapoliittisista syistä kehitetty fifty-fifty sääntö ajaa jokaisen erikoistuvan lääkärin 2-3 vuodeksi pois kotoaan erikoistumaan vuoroin keskussairaalapaikkakunnalla ja vuoroin yliopistosairaalan paikkakunnalla. Järjestelmästä pitää luopua! Minkään muun ammattiryhmän ihmisiä ei pompotella samalla tavoin (upseereja lukuun ottamatta) paikkakunnalta toiselle.

Erikoistumisohjelmaan on saatava joustoja ja hyväksyttävä osa-aikatyö. Työyhteisöjen on opittava huomioimaan perhe ja lapset.

Ikääntyvä terveyskeskuslääkäri Riitta Lönnblad kertoi omasta työurastaan ja ratkaisuistaan Hän tunsi saaneensa voimaa omasta erikoisosaamisestaan Vantaan terveyskeskuksen diabetespotilaiden vastuulääkärinä. Balint työryhmissä etsitään yhteisin voimin keinoja ongelmien ratkaisemiseksi. Aslak kuntoutuksesta ja osa-aikaeläkkeestä saattaa olla apua ikääntyvälle lääkärille.

Työterveyslääkäri Kirsi Räisänen piti työuupumisen tärkeimpinä syinä työmäärää, tietotulvaa ja huonoa työilmapiiriä. Työn hallitsemisen tunne on tärkeä ja tärkeä on myös rahallinen korvaus. Lääkärien työ saattaa olla yhteiskunnassa korkealle arvostettua mutta ei rahallisesti palkittua.

Työstressin hallinnassa ei pidä tyytyä oireiden lievittämiseen. Organisaatioon on pystyttävä puuttumaan.

Sovellettu rentoutus on menetelmä, jolla stressin oireita voi vähentää. Kyse on rentoutusmenetelmästä jonka opettelu kestää yhdeksän viikkoa ja vaatii satakunta harjoituskertaa. Rentoutusmenetelmässä käydään eri lihasryhmiä läpi niitä jännittäen ja rentouttaen. Oppimisen myötä rentouttaminen muuttuu nopeaksi eikä vaadi kuin puolisen minuuttia aikaa. Luentosali hiljeni rentoutusharjoitukseen. Viiden minuutin harjoitusjakson lopulla salin takaosasta taisi kuulua kuorsaamistakin;)

Eliisa Mäenpään esityksessä käytiin läpi jo aikaisemmissakin esityksissä esiin tulleita tilastotietoja mutta hän katseli lääkärikollegoitaan myös työterveyshuollon näkökulmasta.

Lääkäreillä tuntuu olevan taipumus hoitaa itse omia sairauksiaan.  Heidän on vaikeaa jäädä työstä sairauslomalle, koska velvollisuudentunne vaatii hoitamaan potilaita ja he haluavat välttää kollegoille lankeavaa työtaakan lisääntymistä.

Vain 21 % lääkäreistä kääntyisi työterveyshuollon puoleen sairastuessaan. Esteenä potilaaksi hakeutumiselle on lääkärikoulutuksen opettama halu selviytyä itse, vanhemmilta kollegoilta omaksuttu käyttäytymismalli, vahva työmoraali ja tunne jaksamisen vaatimuksesta. Potilaaksi hakeutumista vaikeuttaa myös leimautumisen pelko ja työnantajan tai esimiehen suhtautuminen. Lääkärin on vaikeaa asettua toiminnan kohteena olemiseen. Hyvin usein sairastunut lääkäri kokee häpeää tai pyrkii kieltämään sairautensa.

Käytäväkonsultaatiot ovat ongelmallisia. Vastuun ottaminen sairastuneesta kollegasta on sekin vaikeaa. Usein potilas arvioi kriittisesti saamaansa hoitoa ja tuntee epäluottamusta vaikka yrittääkin olla hyvä potilas. 

Lääkärien työterveyshuollon on oltava muusta organisaatiosta hallinnollisesti erillään. Luottamus on tärkeää ja työterveyshuollon sairauskertomusten onkin oltava erillään esim. terveyskeskuksen arkistosta. Työterveyshuollon on oltava aktiivinen. Puhelinsoitto kollegalle on tehokkaampi kuin kirjallinen kutsu määräaikaiseen terveystarkastukseen. Tarvitaan tietysti myös joustavuutta ja on kyettävä antamaan lääkäripotilaalle yhtä hyvä hoito kuin muillekin. Reseptit, lähetteet, kuntoutus ja työhyvinvoinnin tutkiminen tehdään samoin kuin tavallisellekin potilaalle.

Vuokko Huplin aiheena oli lääkärin työkyvyn ja potilasturvallisuuden suhde. Esitys oli polveilevaa pohdiskelua, josta en oikein saanut otetta. Lääkärin oletetaan olevan työhönsä soveltuva, taitava, pystyvä ja kykenevä. Lääkärin huono kunto voi johtaa virheeseen työssä mutta kuka on pätevä työkykyä arvioimaan?

Kyhmy kaulalla

Edellä olevan mutkikkaan filosofian jälkeen tuntuu mukavalta kirjoittaa selkeästä korvalääkäriä koskettavasta aiheesta. Otolaryngologiyhdistys oli vihdoinkin muutaman vuoden tauon jälkeen mukana Lääkäripäivillä. Luentosarja järjestettiin yhteistyössä kliinisen sytologian yhdistyksen kanssa. Luennot oli suunnattu ensisijaisesti yleislääkäreille. Valitettavasti en ehtinyt mukaan kuulemaan ensimmäisiä luentoja joten niistä jää referaatti puuttumaan. Anne Pitkäranta ja Jussi Laranne ovat hyviä luennoitsijoita joiden esitykset olisi ollut hauska kuulla. Harmillista, että esitykset jäivät väliin.

Ilmo Leivo: Mitä kaulapatista voi löytyä – patologin näkökulma.

Viidentoista minuutin esitys oli tiivis ja selkeä. Lymfoomia tai sylkirauhaskasvaimia ei näin lyhyessä ajassa ollut mahdollista käsitellä mutta muuten lista on lähes täydellinen. Esitykseen liittyi selkeitä slaideja histologisista preparaateista. Tässä luokittelu laatikoissa:

Kun patologille lähetetään myös tuorenäyte, saadaan helpotusta erityisesti lymfoomien selvittelyyn. Näytteeksi kannattaa valita kookkain imusolmuke ja irrotella se atraumaattista tekniikkaa käyttäen. Näyte pitää lähettää heti ja patologian laboratoriota kannattaa informoida tulossa olevasta näytteestä.

Risto Kontio: Suun syöpien varhaisdiagnostiikkaa – kliinikon näkökulma

Suusyövistä 90 % on levyepiteelisyöpiä. Suusyöpä on tavallisin kielessä ja huulessa.

Varhain tehty diagnoosi on tärkeää. Se auttaa välttämään isoa kirurgiaa johon liittyy paljon haittavaikutuksia potilaille. Varhaisdiagnostiikka auttaa myös sädehoidon välttämisessä ja parantaa eloonjäämistä. T1-T2 tuumoreissa viiden vuoden jälkeen elossa on 50 % potilaista mutta isompien kasvainten ennuste on surkean huono.

Suusyöpä on harvinainen sairaus. Suomessa siihen sairastuu 400 potilasta vuosittain. Seulonnan hyödystä ei ole kunnollista näyttöä. Siitä saattaisi olla hyötyä yli neljäkymmentä vuotiaille tupakkaa ja alkoholia käyttäville.

Tupakka lisää suusyövän riskiä kuusinkertaiseksi ja alkoholi kolmenkertaiseksi. Suusyövän riski on myös lisääntynyt niillä, joilla on suun limakalvosairaus tai jotka ovat HPV viruksen kantajia. Erytroplakiaan liittyy lähes aina ainakin in situ tasoinen suusyöpä. Lichen ruber planus malignisoituu 0,4 – 5,6 %:ssa ja leukoplakia 2-6 %:ssa. Suun limakalvon poikkeavia muutoksia on syytä seurata terveyskeskuksessa.

Varhaiseen suusyövän diagnoosiin voi johtaa:

• Limakalvon leesio (haavauma tai kurouma)

• Eksofyyttinen limakalvon kyhmy

• Kaulan kyhmy

• Kipu

• Toiminnan häiriö

Potilasta tutkittaessa kannattaa kiinnittää huomiota epäsymmetrisyyteen esim. kielessä tai nielussa. Syöpäkasvaimeen liittyy usein vaaleita peitteitä, verenvuotoa haavaumasta tai hammasproteesin muuttuminen huonosti istuvaksi. Molemmin käsin tehdystä palpaatiosta on apua. Tuumori voi kasvaa eksofyyttisesti mutta myös limakalvon alla. Suun alueen kudokset ovat tavallisesti palpaatiossa hyvin liikkuvat kun taas syöpäkasvaimelle on tyypillistä kiinnittyminen ympäristöön. Myös palpaatiossa voi hyvin vertailla puolia ja mahdollista epäsymmetriaa. Kaulan palpaatio on tärkeää. Pienikin tuumori voi lähettää etäpesäkkeen. Tärkein alue kaulalla on M.sternocleidomatoideuksen edessä leukakulman alla oleva kolmio.

Jos herää epäily muutoksen pahanlaatuisuudesta tai limakalvoleesio on hyperkeratoottinen, biopsia leesiosta on aiheellinen heti. Biopsia on myös aiheellinen jos muutos ei parane kahdessa viikossa. Hammasproteesin aiheuttama limakalvoärsytys korjaantuu tuossa ajassa jos tekohampaat jätetään syrjään. Syöpä sen sijaan etenee, ”kyllä tauti karvansa näyttää”. Kaikkia epäilyttäviä limakalvomuutoksia kannattaa seurata.

Suusyövän hoito on jo viimeisen sadan vuoden ajan nojannut kirurgiaan ja se on edelleenkin ainoa parantava hoito. Varhainen diagnoosi parantaa kirurgian mahdollisuuksia pelastaa potilas ja säästää hänet raskailta hoidon haittavaikutuksilta.

Matti Taavitsainen: Ohutneula radiologin käsissä. Pään ja kaulan alue

Ohutneulanäytteen tutkiminen voi tuoda lisätietoa kuvantamiselle. Näyte otetaan korkeataajuus ultraäänilaitteen ohjauksessa. Päätös näytteen ottamisesta tehdään tutkimustilanteessa. Tämä edellyttää sitä, että radiologi ymmärtää diagnostiikkaa.

Luennoitsija on tottunut tekemään näytteenottotilanteessa pikavärjäyksen lasille vedetystä solukosta ja tarkastamaan löydöksen saman tien mikroskoopilla. Jos näytteessä ei näy soluja, otetaan saman tien uusi näyte. Patologin tehtäväksi jää diagnostiikka.

Tällainen näytteenottojärjestelmä kuulostaa toimivalta. Epäilen kuitenkin, että harvassa sairaalassa löytyy radiologia joka olisi tarpeeksi syventynyt sytologisten näytteiden ottoon ja pienen erikoisalamme diagnostiikkaan. Ennen ohutneulanäytteen ottamista ei tarvita laboratoriokokeita (esim. hyytymistutkimukset).

Pekka Klemi: Ohutneulatutkimus kaulan muutoksissa

Diagnostiikka alkaa kliinisestä tutkimisesta ja kuvantamisesta. Ohutneulanäyte on eräänlainen ”palpaation jatke”. Tuumorin histologinen tutkimus antaa lopullisen diagnoosin. Kaulalta otetuissa näytteissä voi olla imukudoksen, sylkirauhasen, kilpirauhasen tai sidekudos-rasva-lihaksen solukkoa.

Sytologia voi auttaa imukudoksen mononukleoosin tai granulomatoottisen tulehduksen selvittelyssä. Lymfoomia sen avulla ei ole mahdollista luokitella mutta usein on mahdollista ilmoittaa onko kyseessä non-Hodgkin vai Hodgkinin lymfooma. Kaulan metastaasien selvittelyssä onb on erittäin luotettava. Sen sensitiivisyys on 81 – 99 %.

Sylkirauhaskudoksen ohutneulatutkimukseen liittyy ongelmia. Sensitiivisyys on hyvä pleomorfisessa adenoomassa (91 %) ja Warthinin tuumorissa (88 %) mutta malignoomissa huono (55 %).

Kuinka sitten saada edustava näyte kaulan muutoksesta? Harwardissa tehdyssä tutkimuksessa patologin ottamista näytteistä epäedustavia oli vain 7 %. Satunnaisesti näytteitä ottavan kliinikon näytteistä epäedustavia oli 33 %. Näytteiden ottaminen kannattaa siis keskittää osaaviin käsiin. Pekka vetää tuoreen näytteen lasilevylle mutta ei tarkasta näytteenottotilanteessa mikroskoopilla näytteen solukkuutta. Hän ottaa uutta neulaa käyttäen tavallisesti kaksi tai kolme kertaa näytteen samasta kyhmystä. Hän ei käytä apunaan ultraäänilaitetta vaan ottaa näytteen palpaatiolöydöksen perusteella.

Näytteen vastaus on tavallisesti käytettävissä jo 2,6 vuorokaudessa. Patologi voi kertoa onko muutos benigni vai maligni. Jos se on maligni, voidaan usein kertoa onko kyse primaarituumorista, metastaasista tai lymfoomasta. Benignistä muutoksesta voidaan sanoa onko se kasvain tai muuta. Unknown primary metastaasikyhmyssä ei ole tietoa siitä, missä alkuperäinen syöpä piileksii. Immunovärjäyksillä olisi ehkä mahdollista selvitellä primaarituumorin sijaintia ohutneulanäytteestäkin mutta tämä on työlästä ja epätarkoituksenmukaista. Paksuneulanäyte saattaisi auttaa selvittelyssä enemmän.

Kirjoittajan pari kommenttia onb-asiasta:

Ohutneulanäytteitä otetaan ja käsitellään Suomessa monella tavoin. Harvinaisin tapa on varmaankin Pekka Klemin kuvaama turkulainen käytäntö jossa patologi henkilökohtaisesti ottaa näytteen. Monessa sairaalassa kokenut kliinikko ottaa näytteen palpaatiolöydöksen avulla ja vetää näytteen lasille pikafiksaatioon tai laittaa sen 50 % spriiliuokseen.

Tavallisimmin näytteet ottaa radiologi ultraääniohjauksessa. Matti Taavitsaisen kuvaama radiologi joka tarkastaa näytteen solukkuuden mikroskoopilla on kuitenkin varmasti poikkeus.

Onb-patologeilla tuntuu olevan jonkinlaista erimielisyyttä siitä, miten näytettä pitäisi käsitellä. Osa haluaa näytteen tuoreena lasilevylle pyyhkäistynä ja fiksoituna. Toisten mielestä se pitää laittaa 50 % spriiliuokseen, josta solut erotellaan mikrofiltterillä tutkittaviksi. Tämä menetelmä sallii joskus mikroblokkien tutkimisen histologisia menetelmiä käyttäen. Mikroblokilla tarkoitetaan neulan sisälle leikkautunutta kokonaisena säilynyttä kudoskappaletta. Niitä näkee usein erityisesti sylkirauhastuumoreista otetuissa näytteissä.

Onb-näytteen tutkiminen on vaikeaa ja lähes taidetta. Kliinikon lienee parasta sopeuttaa toimintatapansa oman patologin toivomuksiin.

Antti Mäkitie: Mitä syöpädiagnoosista seuraa? Hoidon koordinointi ja moniammatillinen yhteistyö

Pään ja kaulan alueen syövät edustavat 5-6 %:a syövistä. Euroopassa 100 000 ihmistä sairastuu vuosittain pään ja kaulan alueen syöpään. Syöpien esiintymisessä on melkoisia eroja. Esimerkiksi miesten suusyöpää esiintyy Baltian maissa ja Venäjällä selvästi enemmän kuin meillä. Naisten suusyöpä ja kurkunpäänsyöpä on puolestaan yleisin Tanskassa.

Kun potilaalla todetaan pään ja kaulan alueen syöpä hän joutuu melkoiseen pyöritykseen. Lähetteen tultua HYKS:n korvaklinikkaan tuumoripotilas kutsutaan pikaisesti tuumoripoliklinikalle. Sieltä järjestetään mahdollisesti tarvittavat konsultaatiot (esim. sisätautilääkäri), kuvantamiset ja endoskopiat PAD:ta varten. Potilas kutsutaan tuumorimeetinkiin, jossa sovitaan hoito. Hänet ohjataan tarvittaessa myös ravitsemusterapeutin ja hammaslääkärin hoitoon. Leikkaushoidon jälkeen tuumorimeetingissa suunnitellaan jälkiseuranta ja sovitaan mahdollisesta postoperatiivisesta sädehoidosta. Tuumorimeetinki pidetään HYKS:n korvaklinikassa torstaisin klo 8. Kollegat voivat tarvittaessa osallistua kokouksiin.

Kirurginen hoito on keskeisessä asemassa. Joskus syntyy ongelmia koska radikaaliin leikkaushoitoon liittyy toiminnan heikkenemistä ja elämänlaadun huononemista. Täsmälääkkeet ovat tekemässä tuloaan mutta eivät ole muuttaneet leikkaushoitoa. Jälkiseuranta jatkuu vähintään viiden vuoden ajan mutta usein lopun ikää.

Valtakunnallista hoitosuositusta pään ja kaulan syövälle ollaan kehittämässä. Hoitosuosituksessa pohditaan leikkausmenetelmiä, kaulan imusolmukkeiden hoitoa ja annetaan ohjeet jälkiseurannasta. Ilmeistä on, että näiden vaikeiden sairauksien hoidon keskittämistä tarvitaan. Kehittyvä telekommunikaatio saattaa auttaa käytännön järjestelyissä.

Potilastapaukset:

Tero Heikkilä ja Janne Nissinen esittelivät kaksi potilastapausta.

Ensimmäinen kuvasi kuinka vaikea voi syövän löytäminen olla. Toinen taas kuvasi sitä, että kaikki mikä näyttää syövältä ei sitä välttämättä ole. Potilaalla oli tularemia.

  Takaisin korvalääkärin kotisivuille

Kuusankoski 13.1.2007

Hannu Tapiovaara