Edellinen sota oli loppunut sukupolvea aikaisemmin ja Euroopan sota oli onnistuttu välttämään. Yhdysvaltojen tulevaisuus näytti hyvältä. Uusi lumi peitti maata Virginian maaseudulla joulukuussa 1799.
Kolme lääkäriä oli kokoontunut henkeään haukkovan potilaan vuoteen ääreen. Potilaalla oli hengitysvaikeutta ja hän vaihtoi jatkuvasti asentoaan saadakseen hengitettyä paremmin. Huoneessa oli myös vaimo Mary ja uskolliset orjat Christopher Sheels, Caroline Branham ja sukunimeltään tuntemattomiksi jääneet Charlotte sekä Molly. Kuoleva mies sängyssään oli juuri eläkkeelle vetäytynyt Yhdysvaltojen presidentti George Washington.
Lääkärit tunsivat hyvin potilaansa jo vuosien takaa. James Craik oli 69-vuotias Edinburgissa koulutettu lääkäri, joka oli taistellut Washingtonin rinnalla niin ranskalaisia kuin intiaanejakin vastaan. Samasta oppilaitoksesta oli valmistunut myös Gustavus Richard Brown, joka oli 52-vuotias ja kotoisin Marylandin Fort Tobaccosta. Hän oli juuri perustanut Marylandin lääketieteellisen tiedekunnan. Elisha Cullen Dick oli 37-vuotias Pennsylvaniassa opiskellut lääkäri, joka tunsi viimeisimmät lääketieteelliset julkaisut ja oli kliinisesti tovereitaan aggressiivisempi.
Craik oli saapunut paikalle lääkäreistä ensimmäisenä aamulla yhdeksältä. Potilas oli saanut käheyttä ja flunssaoireita edellisenä päivänä, perjantaina 13 joulukuuta. Seuraavana aamuna hän heräsi kahdelta aamuyöstä hengitysvaikeuksiin ja aamukuudelta hän oli kuumeinen, hänellä oli kurkkukipuja ja nielemisvaikeus. Paikalle hälytetty kuppari George Rawlins oli laskenut 400 ml verta potilaastaan ensiapuna. Viinietikan, melassin ja voin sekoitus oli aiheuttanut melkein hengen vievän hengenhaukkomiskohtauksen. Heti potilaan luo tultuaan Craik asetti potilaan kaulalle espaniankärpäskääreen ja laski 532 ml verta klo 9.30 ja toistamiseen saman määrän klo 11.00. Potilasta neuvottiin kurlaamaan toistuvasti salviateen ja viinietikan seosta.
Dick saapui paikalle klo 15 ja väitti enemmän suoneniskemisen heikentävän potilasta. Vuotta aikaisemmin lääketieteellisessä kirjallisuudessa oli esitetty henkitorviavanteen teko, jota hän ehdotti. Toimenpide oli uusi, epävarma ja sitä ei oltu joidenkin tietojen mukaan vielä koskaan tehty Yhdysvalloissa. Toimenpide olisi myös kivulias anestesiakeinojen puuttuessa. Vastaväitteistä huolimatta Craik määräsi neljännen suoneniskun, nyt laskettiin verta 946 ml. Brown saapui paikalle klo 16 ja tuolloin potilaalle annettiin kalomelia (elohopeakloridi) ja viinikivi oksetuslääkettä. Washingtonin vointi koheni jonkin verran neljännen veren laskemisen jälkeen. Hän kykeni nielemään ja tarkastamaan testamenttinsa. Melko pian hänen kuntonsa huononi jälleen ja klo 20 lääkärit joutuivat määräämään espaniankärpäslaastarit myös raajojen päälle ja kaulalle vehnäpuurohauteen. Potilaan kunto huononi hoidosta huolimatta ja klo 22 hän kuiskasi ohjeensa omista hautajaisistaan. Loppuvaiheessa potilas nojautui taaksepäin, hän vaikutti rauhalliselta ja tunnusteli omaa pulssiaan. George Washington kuoli klo 22.20. Craik sulki ystävänsä silmäluomet ja Dick pysäytti makuuhuoneen kellon. Ruumis kannettiin alakerran lämmittämättömään ruokailuhuoneeseen.
Uutinen presidentin kuolemasta levisi nopeasti. Amerikkalaiset pukeutuivat mustiin ja kantoivat kuukausien ajan surunappia vaatteissaan. Napoleon määräsi mustat kankaat trikolorilippujen lisukkeeksi. Hyvin pian alkoi myös julkisuudessa keskustelu hoidosta. Oliko oikein laskea potilaasta verta 2365 ml kahdentoista tunnin aikana? Oliko hoidosta enemmän haittaa kuin hyötyä? Olisiko tracheostomia voinut pelastaa potilaan?
Mikä sairaus aiheutti Washingtonin kuoleman? Craik ehdotti tulehduksellista kurkkupaisetta (inflammatory quinsy). Dick ei tätä nimitystä hyväksynyt vaan ehdotti diagnoosiksi kolmea vaihtoehtoa: ”stridula suffocatis”, ”laryngea” ja ”cynanche tracheitis” . Cynanche tracheitis oli tuohon aikaan uusi diagnoosi, joka oli 1770 luvun lopulla määritetty harvinaiseksi kurkunpään ja trachean yläosan tulehdukseksi, joka tukkii hengitystien ja johtaa potilaan menehtymiseen tukehtumalla. Hoitavat lääkärit varmasti tunsivat taudin.
Melkoisella varmuudella voidaan sanoa, että kyseessä oli bakterielli akuutti epiglottiitti. Difteriaa ei tuolloin esiintynyt alueella ja parafaryngeaaliseen abscessiin kuuluvaa toispuoleista turvotusta kaulalla ei todettu.
Lähde: The New Journal of Medicine vol 341, december 1999
David M. Morens M.D.
Oma potilastapaus No1.
Itse jouduin ensimmäisen kerran tekemisiin ylähengitysteiden tukkeutumisen kanssa syksyllä 1956. Olin tuolloin 6-vuotias.
Perheemme istui aamupalalla keittiön pöydän ääressä sunnuntaiaamuna kun ovikello soi. Oven takana oli naapurin rouva, jolla oli sylissään alle vuoden ikäinen vauva. Vauva oli kasvoiltaan sinisenharmaa ja hän ei hengittänyt. Naapuri kertoi syöttäneensä vauvalle omenaa ja epäili omenan kuorien jääneen nieluun tukkeeksi. Röntgenlääkäri-isäni ryhtyi välittömästi elvytystoimiin. Hän otti lasta jaloista kiinni ja läimäytteli kämmenellään selkään saadakseen omenankuoret pois. Hän onnistui saamaan niitä sormineen lapsen suusta. Hetkessä hän teki silityslaudasta keinulaudan ja aloitti tekohengityksen tuon ajan oppien mukaan. Suusta suuhun elvyttämistä ei ollut vielä silloin keksitty ja ainoana tunnettuna keinona oli saada aikaan pallean liikkuminen edestakaisin keinulaudan avulla tai yrittää saada kylkiväleihin liikettä nostelemalla hartioita. Äiti hälytti ambulanssin ja lapsi vietiin sairaalaan, jossa hänet jouduttiin toteamaan kuolleeksi.
Jälkikäteen olen tullut ajatelleeksi, että tuolloin hätätracheostomia olisi saattanut pelastaa lapsen hengen. Ymmärrän kyllä hyvin, että tuollaisessa tilanteessa toimenpide jää keittiön pöydällä tekemättä monelta kirurgisestikin orientoituneelta lääkäriltä enkä kyllä osaa isääni moittia. Hänen toimintansa oli kuitenkin nopeaa ja määrätietoista.
Muutama vuosi on vierähtänyt edellisestä tapauksesta ja nyt työskentelin apulaislääkärinä korvaklinikassa. Päivystysilta oli jo pitkällä kun poliklinikalle tuli puhelinsoitto lääkäriambulanssista. Puhelimessa kerrottiin, että iäkkäällä naisella on hengitysvaikeuksia ja että lääkäriambulanssissa oli yritetty intubaatiota mutta todettu kurkunkannessa massiivisen iso tuumori, joka esti näkyvyyden saamisen kurkunpäähän. Ambulanssilääkäri oli yrittänyt hätätracheostomiaa, mutta sekään ei onnistunut, verenvuoto tuntui komplisoivan toimenpidettä.
Huonokuntoinen potilas tuotiin poliklinikalle, jossa onnistuin hyvällä tuurilla hallitsemaan mieleeni hiipuvan paniikin ja jopa vuovaamaan henkitorveen avanteen ja siihen kanyylin. Kaulan laskimovuodot ja kurkunpään viereen tehty krikothyroidotomiayritys saivat tilanteen tuntumaan hankalalta. Potilas selvisi hätätilanteesta kuollakseen hieman myöhemmin metastasoituneeseen kurkunpään malignoomaan. Myöhemmin olen joutunut kymmenkunta kertaa tilanteeseen, jossa olen avannut hengitystien kovassa kiireessä jopa istuma-asentoiselle potilaalle ensiapupoliklinikalla tai leikkaussalissa sinne kiireellä kuljetetuille potilaille. Itsessäni olen kyllä havainnut tilanteen muuttuneen oppimisen myötä helpommaksi kuin alussa.
Nuori Lääkäri lehdessä esiteltiin syksyllä –99 ”Kantelut”-palstalla potilastapaus, jossa alle kymmenvuotias lapsi menehtyi sairaalan poliklinikalla akuutin epiglottiitin aiheuttamaan kurkunpään tukkeutumiseen. Lapsen vanhemmat ihmettelivät hoitovirhevalituksessaan sitä, että lääkärit eivät osanneet tehdä toimenpidettä. Maallikkokin, joka on seurannut formulakilpailuja tai television lääkärisarjoja tietää, että
kurkunpään avaaminen voi tällaisessa tilanteessa pelastaa ihmisen hengen. Sairaalan johto sai huomautuksen siitä, että päivystäjille ei oltu järjestetty sairaalan puolelta asianmukaista koulutusta aiheesta.