Kenttälääkintää Ruotsi-Suomessa

Maamme heimot liitettiin varhaiskeskiaikana (1150-1323) Ruotsin valtaan. Uuden vallan tueksi rakennettiin Turun, Hämeen ja Viipurin linnat. Linnoissa oli vakinaista sotaväkeä muutama sata miestä. Sotajoukot koottiin väenotoissa talonpoikien keskuudesta.

Kustaa Vaasan aikana Västeråsin valtiopäivillä 1544 kirkko menetti valtiollisen asemansa ja samalla  hyväksyttiin väenotto sotalaitoksen perustaksi ja näin luotiin edellytykset vakinaiselle armeijalle. Kymmentä asekuntoista miestä kohti yksi otettiin aseisiin. Väenotosta huolehdittiin ruodutusjärjestelmän avulla. Talonpoikaistöllien pojat turvautuivat terveysongelmissaan kansanparantajiin, jotka käyttivät kokemusperäistä lääketaitoa lähimmäistensä hyväksi. Taudin uskottiin tulevan ihmiseen ulkoa mutta syy oli usein yliluonnollinen esim. vainajat, maahaltijat tai metsän eläimet. Armeijan välskärien ja kansanparantajien ero ei aina ollut selvä, vaikka välskäreiltä edellytettiinkin virallisia tutkintoja.

Ensimmäinen maininta lääkkeiden valmistuksesta perillä olevasta parturista on vuodelta 1324. Turun linnan partureista on luettelo 1500-luvun puolivälistä alkaen. Partureilta vaadittiin jo tuolloin opinnäyte. 1500-luvun lopulla pyrittiin palkkaamaan yksi parturi l. välskäri kutakin lipullista (400-500 miestä) kohti. Välskäri kuului samaan palkkaluokkaan kuin torvensoittaja ja muonittaja, saarnaaja ansaitsi hieman enemmän ja varsinainen sotilaspäällystö selvästi enemmän. Luutnantin palkka oli välskäriin verrattuna kolminkertainen ja ratsumestarin palkka seitsemänkertainen.

30-vuotinen sota

1600-luvulla erityisesti Kustaa II Aadolf kehitti sotalaitosta kovasti. Hän otti käyttöön asevelvollisuusjärjestelmän. Lippukunnat yhdistettiin rykmenteiksi.  Rykmentit muodostuivat kahdeksasta komppaniasta, joiden määrävahvuus oli 150 miestä.  Noin puolella jalkaväen miehistä oli aseenaan keihäs ja puolella musketti. Ratsuväen aseistuksena oli miekka ja pistoolit. Rykmentti muodosti eräänlaisen pienoisyhteiskunnan, jolla oli oma pappi, lääkintähuolto ja oikeudenhoito. 30-vuotisen sodan aikana suomalaisia miehiä oli aseissa vuosittain n. 13 000. Tuolloin Suomen asukasluku oli n. 300 000.

Kustaa II Aadolfin sota-artiklat (1621) kielsivät juopottelun, jumalanpilkan ja siveettömyyden. Artklassa sanottiin myös: ”Älköön yksikään soldatti ryövätkö eli ryöstäkö jotakuta kirkkoo eli hospitalii, ei myöskään pidä vaivaaman pappia, ylön vanhoja ihmisiä, vaimoja, neitsyitä eli lapsia, muutoin jos ei joku heistä rupee itsens aseitten kans varjelemaan ja vastaan lyömään”. Muistuttaa hieman Geneven sopimuksen periaatteita.

Välskärit hoitivat murtumia, tekivät amputaatioita, sitoivat haavoja ja antoivat kulkutauteihin erilaisia lääkeseoksia. Leikkaustoimenpiteisiin potilas huumattiin juottamalla alkoholia ja avustajina oli vantteria kiinnipitäjiä. Ampumavammat käsiteltiin kiehuvalla öljyllä ja poltinraudalla.Turun apteekkarin Christian Zimmermanin lääkeluetteloon kuului v.1657 mm:

-helmitipat: ulostus ja virtsaaminen

-korallitipat: sydän ja ahdistus

-sammakonmätilaastarit: paiseet

-espanjankärpäslaastari: aiheutti rakkulat, toi pois pahat nesteet

-meripihkaöljy: piristys ja hikoilutus

-jalapajuuri ja sennalehdet: ulostus

-johanneksen yrttiöljy: haavojen hoito

-pulvis contra casum: jauhe onnettomuutta vastaan, yleislääke

Savon prikaati Lechjoella

Normaalitilanteessa  katselmuksissa sairaina oli miehistä 20-30% mutta kulkutautitilanteissa sairaiden osuus nousi nopeasti yli 50%:n. Viikatemies teki kovaa jälkeä sotilasleirien uusien tulokkaiden joukossa. Esimerkiksi kesällä 1638 Bygdeån kylästä tulleista 27 nihdistä kaksikymmentäviisi kuoli leirikuumeeseen kohtaamatta koskaan vihollista. Leirikuumeen oireet olivat lääkärin mukaan ”eräänlainen levottomuus ja kiusallinen olo, joita seurasi tartunnan varmana merkkinä yksi tai kaksi horkkakohtausta”.Värvätyt ammattisotilaat pystyivät pitämään paremmin huolen terveydestään kuin kokemattomat suomalaisrykmentit. Pohjanmaan rykmentti menetti 1623-1630 sotatauteihin kuolleina 742 miestä eli 62% määrävahvuudestaan. Sota oli myös armoton siviiliväestölle, josta tuhoutui 60-70%. Sotajoukkoa komentanut Johan Banér kirjoitti: ” Täällä on vain hiekkaa ja ilmaa. Kaikki on hävitetty maanpintaa myöten”. Talot oli hajoitettu, pellot rikkaruohon vallassa ja myllytkin murskana niin, että väestö joutui jauhamaan vähän jäljellä olevan viljansa hautakivien välissä.

Tuon ajan ihmiset eivät odottaneet lääkärien tekevän ihmeitä. Sairaudet kuuluivat elämään ja kuolema oli luonnollinen elämän päätepiste. Sairastunut ihminen pani paljon painoa sielunsa autuudesta huolehtimiseen. Kuoleminen ei merkinnyt loppua.

Taistelu Kööpenhaminasta

Kaarle X Kustaan sotajoukko oli valloittanut 1650-luvun taisteluissa Puolan ja onnistunut melkein luomaan Itämerestä Ruotsin sisämeren. Sotaonni oli kuitenkin kääntynyt ja Ruotsalaiset joukot joutuivat perääntymään valloittamiltaan alueilta.  Kuningas oli  perusluonteeltaan spontaani, valloitushaluinen ja hän elätteli mielessään varmaankin unelmaa koko Euroopan herruudesta. Kun sota idässä ei onnistunut hän suuntasi hyökkäyksen vanhan vihollisen Tanskan kimppuun. Rohkea hyökkäys jäätyneiden Vähä-Beltin ja Iso-Beltin yli tarjosi heille Tanskan hallinnan. Vain Kööpenhamina oli valloittamatta ja sitä vastaan aloitettiin hyökkäys helmikuussa 1659. Hyökkäyksen pääjoukot iskivät meren jäältä kaupungin muureja vastaan. Hyökkäystä valmistellut tiedustelu oli toiminut huonosti ja ruotsalaiset joutuivat kovaan tulitukseen rynnistäessään päin linnoitusrakenteita. Kaatuneita oli  500, osa heistä jäihin vajonneita. Tanskalaiset torjuivat hyökkäyksen ja tästä alkoi  käänne kohti Ruotsin armeijan ja suurvallan romahdusta.

Taistelussa haavoittuneista huolehdittiin niin, että välskärinkisällit sitoivat haavottuneet usein jo taistelun aikana. Sen jälkeen haavoittuneet vietiin suureen leiriin erityisiin telttoihinn kuormaston naisten hoitoon. Kööpenhaminan taistelun jälkeen osa vietiin lähikaupunkien porvariskoteihin jatkohoitoon. Paleltuneita ja muuten sairaita oli osa mutta osa oli taistelussa haavoittuneita. Heidän vammansa jakautivat seuraavasti:

                      pää, kasvot, kaula 9%

                      hartijat, olkapää 7%

                      käsivarsi, käsi 28%

                      rinta, selkä 5%

                      vatsa, lantio, takapuoli 12%

                      alaraaja 39%

Vahingoittuneet jaettiin toipilaisiin ja toivottomiin tapauksiin. Jälkimmäiseen ryhmään kuului  mm:

-ammuttu posken läpi, käsivarsi katkennut, ammuttu jalan läpi

-ammuttu käden ja alavatsan läpi

-luoteja reisiin ja kaulaan

-menettänyt käsivartensa ja säärensä

-mechtig geschossen

Joskus kyllä kovinkin pahasti haavoittunut saattoi selvitä. Vähän myöhemmin toisessa kahakassa haavoittui Närken Askerista kotoisin oleva Nils Svensson, joka kertoi, että hänet:

”lyötiin maahan kiivaimmassa yhteenotossa vihollisen kanssa, päähän tuli monia haavoja, poskipielet lyötiin irti luuta myöten niin, että hampaat näkyivät, vasen käsi turmeltui täysin ja sormet…hakattiin rikki… Kaaduin heti maahan, hevosten jalat polkivat minua siinä hajalle ja jäin makaamaan kentälle kuolleiden ruumiiden joukkoon puolesta päivästä keskiyöhön saakka. Kun tulin tuntoihini ja yritin palata sotaväkemme luo,  jouduin vihollisen vangiksi.”

Hoidetuille haavottuneille tuli haavainfektio lähes 100%:lla varmuudella ja haavoittuneista kuoli 34%.

Pultavan taistelu

Suuri Pohjan sota huipentui Ukrainassa pienen Pultavan kaupungin luona kestettyään kymmenkunta vuotta. Venäjän tsaarin Pietari I:n johtamat joukot olivat vältelleet yhteenottoa pitkään. Kesäkuussa 1709 Kaarle XII:n johtama ruotsalainen armeija kävi hyökkäykseen, joka lähti jos järjestäytymisvaiheessaan vikaan. Ruotsalaisia oli  n. 19 700 ja venäläisiä 40 000 miestä.

Taistelun jälkeen taistelukenttä on ollut varmasti kammottavan näköinen. Venäläisten kolmannessa puolustuslinnakkeessa saattoi 250 neliömetrin alueella maata tuhatkunta vainajaa. Taistelukentällä on ollut kaatuneita mutta vielä enemmän haavoittuneita. Lisäksi on ollut lukematon määrä tapettuja ja rampautuneita hevosia.  Ruotsalaiset menettivät kaatuneina 6 900 miestä l. 35%, vangiksi joutui 2 800. Ruotsin kokonaistappio oli haavoittuneet mukaan lukien 57%.

Venäjän tappiot olivat pienemmät. Kaatuneita oli 1 350 ja haavottuneita 3 290. Venäläisillä siis jokaista kaatunutta kohti oli 2,4 haavoittunutta.  Ruotsalaisista haavottuneista suuri osa on joutunut taistelun jälkeen joukkosurman uhreiksi, ainakaan mitään hoitoa he eivät saaneet.

Koko ruotsin armeijan sairaanhoidosta vastasi neljä välskäriä ja neljä valskärinkisälliä. Kaikki nämä joutuivat vangeiksi taistelun aikana. Ihmisiä virui paahtavassa helteessä päiväkausia taistelun jälkeen.Kapteeniluutnantti Niklas Noren sai seitsemän haavaa ja jäi virumaan kentälle rykmenttinsä rynnistäessä eteenpäin. Hän makasi hylättynä kolme päivää ennen kuin pääsi raahautumaan venäläisten leiriin ja antautumaan vangiksi.

Millaiset mahdollisuudet haavoittuneilla oli selvitä hengissä? Pinnalliset miekkojen, keihäiden ja pistimien aiheuttamat haavat olivat ehkä vaarattomimmat. Syvät, likaiset pistohaavat, jotka aiheuttivat sisäelinvaurioita olivat varmaankin kohtalokkaita. Miekasta tai kasakansapelista saatu isku harvoin oli tappava. Suuri osa vammoista on ollut murtumia ja ruhjeita, joita syntyi esimerkiksi hevosen selästä pudottaessa. Maahan joutunut jäi helposti hevosenkavioiden ruhjomaksi.

Ampumahaavat ovat olleet ilman muuta yleisimpiä. Kanuunankuulan isku oli lähes aina tappava ellei se vain repäissyt raajaa irti. Raehaulit ja musketinluodit olivat liike-energialtaan vähäisiä mutta ne saattoivat aiheuttaa kohtalokkaita vammoja heittämättä uhria edes nurin. Jos luoti upposi syvälle kehoon tai rikkoi sisäelimiä se oli kohtalokas. Sirpaleet, raehaulit ja ammuksena käytetyt ruosteiset naulat aiheuttivat luonnollisesti hankalia, infektoituvia haavoja.

Taistelun jälkeisen kuukauden aikana kuolleisuus oli kova. Osa haavottuneista jäi loppuiäkseen vammaiseksi, esimerkiksi smålantilaiselta Georg Kihlmanilta murskaantui polvi. Hänen haavansa oli vielä avoin ja hoitamaton kaksikymmentä vuotta taistelun jälkeen.

Haavaan jäänyt ammus pyrittiin poistamaan, haavaan laitettiin tärpättiä tai hampunsiemenöljyä. Sisäisesti annettiin hiostavia pulvereita.Murtumat lastoitettiin, verenvuodot tyrehdytettiin puristussitein. Amputaatio oli yleisin raajavammojen hoitotoimenpide.

Sairauksien hoidossa ymmärrettiin hygienian ja riittävän ravinnon perusteet vaikkakin toteutus jäi usein vaatimattomaksi. Sairaat eristettiin terveistä. Uudenmaan rykmentti menetti sairauksiin 52% miehistään muutamassa kuukaudessa v. 1701.

Rykmentinvälskärillä oli kentällä mukana iso arkku, jota vedettiin nelipyöräisissä, kahden hevosen vetämissä rattaissa. Arkussa oli tietysti kirurgiset instrumentit, sidetarpeet, lääkkeiden valmistamisessa tarvittavat välineet ja lukemattomia lääkeaineita sisältäviä pulloja. Esimerkiksi pulvis contra dysenteriam sisälsi hauen leukaluuta, hirven penistä ja poltettua sarvea, armenialaista savea, granaattipuun kuorta ja vesihierakan siemeniä. Keuhkotulehduksen hoitoon tarkoitettu lääke sisälsi villisian torahammasta, jäniksen reisiluuta, hauen alaleukaa, ahvenen korvakiveä, ja kasvien siemeniä.

Sotaa seurasi isovihaksi kutsuttu yhdeksän vuoden pituinen venäläisten miehityskausi Suomessa. Sen jälkeen maamme väkiluku oli vain 250 000 – 300 000. Suomalaisten sotavoimien tappiot olivat olleet n. 40 000 miestä. 1700-luvun alussa maahamme levinnyt ruttoepidemia ja toistaan seuraavat katovuodet sekä pakeneminen Ruotsiin olivat vähentäneet väestöä raskaasti.

Pommerin sota

Pommerin sota 1757-1762  sai alkunsa Keski-Euroopan valtioiden välisistä ristiriidoista. Ruotsin kuninkaana oli Aadolf Fredrik. Itävalta, Saksi, Ranska ja Venäjä muodostivat Preussia vastaan suunnatun liittokunnan. Ranskan yllyttämänä Ruotsi lähti tavoittelemaan maa-alueita Pommerista. Preussin Fredrik II pystyi pitämään pintansa ylivoimaista vihollista vastaan. Pommerin sodassa Ruotsi ei saanut valloituksia mutta sotilaat oppivat perunan käytön. Myöhemmin on kyllä kysytty olisiko peruna voitu saada maahamme halvemmalla kuin 1500-2000 miehen hengellä. Kenttälääkäri Pehr Zetzell laati  tilaston haavoittuneiden vammoista kahdessa taistelussa. Kolmannes oli haavoittunut alaraajaan ja kolmannes yläraajaan. Pään alueen vamma oli 15%:lla. Loput vammoista jakaantuivat kaulan, rinnan ja vatsan alueelle. Sotaan osallistui noin 3000 suomalaista.

Kustaan sota 1788-1790

1772 Kustaa III kaappasi Ruotsissa vallan. Kustaa III hallitsi valistuneen itsevaltiaan ihanteiden mukaan. Lainkäytäntöä inhimillistettiin, kidutus kiellettiin. Suomessa tehtiin lääniuudistus, parannettiin tieoloja, uudistettiin armeijaa ja perustettiin uusia kaupunkeja. Parantaakseen asemaansa ja kansansuosiotaan kuningas oli vaikkapa provokaatiota käyttäen valmis käynnistämään sodan Venäjää vastaan. Liikekannallepano aloitettiin keväällä 1788 ja muodollinen syy taistelujen aloittamiseen saatiin Puumalan rajavälikohtauksesta. Väitetään, että siellä venäläisiksi puetut omat sotilaat olisi määrätty hyökkäämään ruotsalaiseen tukikohtaan. 1789 venäläiset hyökkäsivät Savoon ja Porrassalmella saavutettiin legendaarinen torjuntavoitto.   Ruotsinsalmessa laivasto sensijaan kärsi kirvelevän tappion venäläisille mutta 1790 saavutettiin loistava merivoitto Ruotsinsalmen toisessa taistelussa. Venäläiset menettivät tuossa taistelussa 60 laivaa ja 9000 miestä. 

Kenttälääkintäpalveluohjesäännön mukaan jokaisessa rykmentissä tuli olla lääkäri ja hänen alaisenaan kolme pataljoonanvälskäriä, joilta ei vaadittu akateemista oppiarvoa. Joukko-osastoja seurasivat niiden omien lääkärien johtamat siirrettävät pikkusairaalat (ensiapupaikat).Seuraavan portaan muodostivat isommat siirrettävät siraalat, joiden tuli sijaita rintaman takana parin päivämatkan päässä ja viimeisen portaan muodostivat kaupungeissa sijaitsevat isot pysyvät sairaalat. Todellisuus ei ollut kuitenkaan suunnitelmien veroinen. Pätevää lääkintähenkilöstöä ei ollut saatavissa ja sairaaloiden varustus oli puutteellinen. Lääkintähuollon saavutukset jäivät vähäisiksi.

Sotasairaaloita oli mm. Sörnäisissä, Ullanlinnanmäellä, Töölössä, Viaporissa, Loviisassa, Turussa Mikkelissä, Kuopiossa jne. Joseph Pippingsköld toimi Helsingin alueen kenttäsairaaloiden ylilääkärinä.  Loviisan sotasairaalassa oli kaksi isoa rakennusta ja niissä 200 ja 170 potilaspaikkaa. Jo ensimmäisenä sotasyksynä kulkutautien alettua raivota oli sairaalassa yli 2000 potilasta. He makasivat lattioilla, ruoka oli kehnoa ja lääkkeitä oli riittämättömästi. Kuolleisuus oli korkea. Sairaala toimi yhden lääkärin Jakob Edgrenin voimin. Alilääkäreitä olisi tarvittu kuusi mutta yhtäkään ei saatu hankituksi.   Viaporin sairaalassa oli lokakuussa 1788 yli 800 sairasta ja viikottain heitä kuoli 50 Karlskronan taudiksi kutsuttuun toisintokuume-epidemiaan.

Kustaan sota ei johtanut aluemuutoksiin. Rauha solmittiin Värälässä.

Suomen sota 1808-1809

Suomen kohtalo ratkaistiin tavallaan Tilsitissä 1807 keisari Napoleon I:n ja Aleksanteri I:n rauhansopimuksessa. Ruotsalaisia ei saatu taivutetuksi ranskalaisten kanssa samaan ruotuun Englantia vastaan ja 1808 venäläiset hyökkäsivät Suomeen, alkoi Suomen sota. Venäläiset joukot hyökkäsivät kolmena kolonnana 21.2.1808 Ahvenkoskella, Anjalassa ja Keltissä. Suomella oli riveissään sodan alkaessa 15 000 heikosti aseistettua sotilasta, jotka emämaa oli hylännyt. Venäläisillä oli loputtomat reservit ja ensimmäisen vuoden aikana 44 000 miestä aseissa. Loviisan Svartholman linnoitus antautui miltei vastarintaa tekemättä, Helsingin Viaporin linnoitus antautui sekin hyvin nopeasti käytännössä vastarintaa tekemättä. Vähitellen suomalaiset joukot joutuivat perääntymään Pohjanmaalle ja Oravaisissa kärsittiin raskas tappio. Armeijan rippeet vetäytyivät Tornioon ja Haaparantaan. Kevättalvella  1809 venäjä ilmoitti, että Suomi on liitetty keisarikuntaan. Porvoon valtiopäivillä suomalaiset vannoivat uskollisuutta Aleksanteri I:lle ja toisaalta keisari vahvisti heille heidän vanhat oikeutensa. Rauhansopimus tehtiin Haminassa syksyllä 1809. Suomen pääkaupungiksi nimettiin Turun palon jälkeen Helsinki v.1827. Helsinkiin perustettiin keisarillinen Aleksanterin Yliopisto. Sodan jälkeen Ruotsia johtanut kuningas Kustaa IV Aadolf pakotettiin luopumaan kruunusta.

Ennen tätäkin sotaa oli kenttälääkintähuolto suunniteltu yksityiskohtia myöten mutta todellisuus muuttui karulla tavalla toiseksi.

Lääkäripula tuli taaskin ongelmaksi. Monet rykmentinlääkärit vetäytyivät erilaisin verukkein tehtävistään. Syyksi mainittiin  korkea ikä tai siviiliviran hoito. Sodan alussa oli seitsemän rykmentinlääkäriä ja 20 alilääkäriä. Lääkäreitä myös sairastui ja joutui vangiksi. Turussa järjestettiin pikakursseja ja jopa varttuneille koululaisille opetettiin suoneniskentää ja lääkkeiden annostelua. Pikakoulutettujen kimnasistien ammattiatio jäi tietysti kovin heikoksi ja sanotaankin monen sotilaan pelänneen sairasvuoteelle joutumista ja hoitoa enemmän kuin vihollisen kuulia.

Suomen armeijan ylimpänä sotalääkärinä oli kuninkaallinen henkilääkäri Pehr af Bjerkén. Hän perusti sairaaloita eri puolelle maata mutta joutui hankaluuksiin kömpelön hallintojärjestelmän  kanssa. Adlercreutz kertoi Alavuden taistelusta, että Bjerkén ottelun aikana: ”seurasi armeijaa ja oli saatavissa sitomaan haavoittuneita, kun nämä vielä olivat vihollisen tulelle alttiina”. Tästä urotyöstä hän sai palkinnoksi kultamitalin. Hänen oppilaansa Isak Hwasser kuvaili häntä monin sanoin ja totesi, että: ” Bjarkénissa ilmeni oman itsensä arvioiminen korkealle kehittyneenä, mikä seikka herätti monessa paheksumista.”

Loviisan, Töölön ja Svartholman sotasairaalat menetettiin viholliselle jo keväällä. Sidostarpeet loppuivat kesän kuluessa ja Oravaisten taistelussa haavoja sidottiin paidanriekaleilla, revityillä lakanoilla ja tuohenkappaleilla.  Loppuvaiheen perääntyminen oli kaoottinen, sidos- ja lääketarpeita ei ollut.

Kevään aikana perustettiin Ouluun suursairaala 500-600 potilaan tarpeisiin. Sairaala toimi 44 eri rakennuksessa. Paikallisia asuinrakennuksia oli jouduttu ottamaan sairaalan käyttöön. Savon joukon saapuessa 400 haavoittuneensa kanssa nämä joutuivat kurjiin oloihin. Puutetta oli lääkäreistä, ravinnosta ja sairaalan tarvikkeista. Joukkojen vetäytyessä Tornioon tilanne kävi vielä vaikeammaksi. Joukot  majoitettiin maalaistupiin ja pirtteihin muun talonväen lisäksi. Sairaat makasivat paljaalla lattialla ja mädillä oljilla. Peitteiden puuttuessa he joutuivat tyytymään omiin repaleisiin kaapuihinsa. He joutuivat kärsimään ravinnon puutteesta. Usein ei ollut saatavissa muuta kuin vettä ja leipää. Viina ei kuitenkaan päässyt loppumaan vaan sitä annettiin sairaille päivittäin määräannos. Sotalääkäri Dahlgren kuvasi oloja: ” Eräässä kivipirtissä, joka on tilava mutta kylmä ja kostea, niin että seinät ovat homeessa makaa 15 miestä. Pieneen ja ahtaaseen pirttiin, jossa on omaakin väkeä kipeänä, on majoitettu kuusi miestä. Viheliäisessä, muutamien kyynärien laajuisessa mökissä, jossa makaa kolme lasta sairaana, on kahdeksan miestä.  --- Monta on jo sairastunut ahdingon ja löyhkän vuoksi, jotka ovat paljon pahempia kuin missään sairaalassa.”  Kirurgisten toimenpiteiden suorittaminen talvipimeässä ja kylmyydessä oli minimaalista. 1.1.1809 Kemijoen ympäristössä oli 5468 tervettä miestä, 2115 sairasta joukkojen mukana ja 4812 sairaaloissa. Ennen kolmea kuukautta myöhemmin solmittua rauhansopimusta yli puolet Tornioon vetäytyneistä miehistä kuoli. Kulkutauti vei enemmän hautaan kuin taistelut. Kaarle Gripenberg  kirjoittaa: ” Ajatelkaapa kurjuuttamme: keväällä saamme hakea Suomen armeijaa näiden seutujen hautuumailta. Meikäläisiä sairastuu ja kuolee suunnattomasti. Mikä tästä lopuksi tulee?” Suomen armeijan tehdessä kuolemaa tuli Tukholmasta pikalähetti ratsain. Tuomisenaan hänellä oli kuninkaan viesti, jossa upseereille luvattiin talvisen sodankäynnin aikana Tornion seudulla lupa pitää  tukkansa puuteroimatta!

15 000:sta sotaan lähteneestä miehestä kuoli 6 000. Lääkärien määrä väheni 27:stä kymmeneen.

Kuusankoskella 27.3.2002

Hannu Tapiovaara

Lähteet:

Hugo Schulman: Taistelu Suomesta 1808-1809, WSOY 1909

Linden, Taipale: Sotaväen lääkintähuolto Ruotsi-Suomessa. Sotahist. Aikakauskirja no2 1982

Arno Forsius: Ihmisiä lääketieteen historiassa 2001

Peter Englund: Suuren sodan vuodet, WSOY 1996

Peter Englund: Pultava, WSOY 1998

Peter Englund: Voittamaton, WSOY 2001

Suomen historian pikkujättiläinen WSOY 1987

takaisin