IDENTITEETTI

 

 

Identiteetti, minuus, on kaunis sana suomeksi, mutta vierasperäisenä sana on jo vähän vastenmieliseksi muuttunut. Kai se on pahankuuloinen siksi, että sitä käytetään niin paljon ja niin väärin?

 

Minuus sen sijaan on melkein yhtä kauniilta kuulostava kuin illalla sillalla, joka EU:n eteläisempien kumppaneiden korvaan on ihanin suomenkielinen ilmaisu – vaikkeivat he sitä ymmärtäisikään. Sointuu korvaan.

 

Viime aikoina Suomessa on ravisteltu minuutta aika rajusti. Milloin yksi ihminen on väärin itsensä peilistä oivaltanut ja narsistiksi itsekuvansa kanssa moitittava, milloin taas jokin ryhmä on itsensä sairaasti oivaltanut ja ärsyttää muita. Esimerkkejä on. Itsensä pieleen arvioineista voisi mainita vaikkapa valehteleviksi mielletyt, itseään täynnä olevat poliitikot, ryhmistä taas esimerkiksi skeittarit tai kasvojaan teräskoruilla lävistävät: minuuden merkki ei suurelle yleisölle kelpaa.

 

 *                                *                           *

 

Yksi suomalaisen minuuden laji on maakunta- ja kunta-identiteetti. Suomessa on tiukasti reviiristään kiinni pitäviä heimoja, jotka ovat laatineet itselleen hallinnollisia vastuita ja oikeuksia parinkymmenen maakunnan edestä. Maakuntien taustalla sitten ovat kunnat, joita on viime laskun mukaan 446. Kaikilla oma minuutensa: hesalainen, kannuslainen, pelkosennieminen tai imatralainen.

 

Tätä alueeseen ja/tai heimoon perustuvaa minuutta on viime vuosina lisääntyvästi rassattu. Ensin eteläsavolainen ministeri Backman riisui maasta suuren joukon läänejä. Jäljelle jäi vain viisi, joista niistäkin minuuden kanssa vain yksi: Lapin lääni. Muista tuli kombinaatio savolaisuutta, pohjalaisuutta, karjalaisuutta, satakuntalaisuutta, kymäläisyyttä, kainuulaisuutta, lemiläisyyttä tai vaikkapa koskilaisuutta (aikaisemmin hl tai tl, miten lie nyt, kun Koski-nimisiltä kunnilta läänit hävisivät alta?).

 

Ja rassaaminen aina vain jatkuu: maakuntien määrää vaaditaan – hallintoyksikköinä – vähennettäväksi. Niiden osana olevia keskussairaaloita halutaan vähennettäväksi. Lääneistä luku-vuosiaan joutuu laskemaan ainakin tämä ainoa minuudeltaan vahva: Lappi. Kunnista kohtalon-kelloaan yrittää kääntää taaksepäin vähintään sata.

 

*                             *                           *

 

Tällaisin pohja-aatoksin kävin laulukuoron kanssa äsken Hailuodossa. Laulettiin, tietenkin. Kuulijoita ja katselijoita oli 5 % kunnan väestöstä. Rovaniemellä se tarkoittaisi 1800-lukuista yleisöä, Helsingissä 25000 kuulijaa. Olympia-stadionillahan sellainen konsertti pitäisi järjestää!

 

Paitsi tuota 5 %:n väestöosuutta, Hailuodossa kohtasin myös kunta-minuuden: luotolaisuuden. Ihmiset välittivät varsin suuresti siitä, missä he asuvat, mikä on heidän historiansa ja erityisesti siitä, mikä on heidän nykyhetkensä. Tulevaisuudesta en kenenkään kuullut isoilla kirjaimilla torailevan tai huolestuvan.

 

Äänen avaus

 

Mutta se, mikä luotolaisilla on tiukasti minuudessaan, on tieto itsestä. Siinä ei ollut juurikaan narsistista pöyhkeilyä, kaunaista muiden syyttelyä tai syyllisten etsimistä sieltä, missä heitä ei ole tavattavissa.

 

Jokainen tapaamani ja keskusteluttamani luotolainen oli tasapainoisen oloinen, luottavainen tähän päivään ja auringon paistamiseen. Minuus tuli vastaan muodossa, joka suorastaan hellytti: poismuuttaneet muuttavat takaisin, kunnan väkiluku ei laske ja kyky kuunnella vierasta, käypäläistä, oli hyvä.

 

Oikeastaan yksi iso ongelma vain tuli vastaan: luodolla on sääskiä niin paljon, että nyt viimein oivalsin, mihin ne Lapista ovat kahden viimeisen kesän myötä hävinneet. Mutta eivätköhän luotolaiset niistäkin selviä, merituulen taas viritessä.

 

Hieno ja toimiva malli Hailuodossa on siitä, mitä minuus kauneimmillaan voi olla: käykää varsin katsomassa ja kokemassa. Mutta tulkaa sitten pois sotkemasta heidän viehättävää minuuttaan enemmälti.

 

Antti Liikkanen

kirjoittaja toimii psykiatrina Lapissa

antti.liikkanen@rovaniemi.fi