JUNA HILJAISTA MIESTÄ…

Osuin hiljattain hiukan kiireisenä junan kyytiin. Intercity oli tuon nimi, matkan kesto pari tuntia, eikä aikaa ennen matkaa jäänyt sen vertaa, että olisi ehtinyt edes päivän lehtiä hankkia. Luvussa oleva kirjakin, Finlandia-palkittu Westön Helsinki-ylistys, oli jäänyt kotiin.

Jäi siis touhun miehelle ylimääräistä aikaa. Kun edeltävät viikot olivat olleet aika tiukasti ohjelmoituja, tuli hiukan outo olo. Pakko pysähtyä. Kännykköjen - niitä on kaksi aina matkassa - akut olivat päivän palavereista muistioita rakennellessa ehtyneet eikä tavan mukaan plakkarissa ollut yhtään paperista versiota seuraavan päivän ohjelmasta. Kaikki oli ladattuna kommunikaattorin muistiin, mutta sehän oli mykkänä.

Oli siis pakko hiljentyä itsensä kanssa. Junassa ei ollut ravintolavaunua, joten luontevaa tapaa päästä juttuun matkatovereiden kanssa ei ollut. Suomalaisessa nykyjunassa, -bussissa tai -raitiovaunussa - metrosta puhumattakaan ei rankaisematta kukaan pääse alkamaan keskustelua, konduktööriä lukuun ottamatta. Mutta hänkin on kuin ulkoistettu duracell-pupu: kiireellä kaalilta toiselle rientävä maksuautomaatin kantaja.

Miten tällainen touho sitten toimii, kun mitään välinettä verkottua ei ole käsillä. Ei rattia, jolla ohjata, ei radiota, jota selata, ei videoita, mp3-soittimia (akkuhan oli musakännykästä loppu!), ei mielikuvitusmaailmaan päästäviä kirjoja tai maailmanmenoa kauhistelemaan oikeuttavia sanomalehtiä.

Päätin kokeilla samaa, jota joskus tulee ehdotettua potilaille ja stressaantuneille kavereille: nokoset, ruokaperäset, ettonet, tupluurit. Eli hetken uni voisi tehdä poikaa. Mutta ei, ei nukuttanut pätkääkään, vaikka kello oli juuri sopivasti sohvaperunan irtiotto-hetkessään.

Piti siis ryhtyä innovatiiviseksi, adaptatiiviseksi, privatisoituneeksi, kosmisen yksinäiseksi, pätkä-sinkuksi, kääntyä sisäänpäin ja alkaa kuunnella itseään. Ryhdyin etsimään itsestäni niitä samoja viisauksia ja uusiovoimia, joita potilailleni suosittelen. Pohdiskelin omaa puskurikapasiteettiani eli sitä kykyä, jolla kykenen reagoimaan rakentavasti ja pehmeästi niihin uhkiin, jotka vallitsevat omassa ja minulle tärkeissä verkoissa tai niiden ympärillä. Kuuntelin pulssiani, laskin hengitystiheyttäni, kävin läpi viimeisten päivien ruoat, juomat, liikkumiset, unijaksot ja nähdyt unet, kohtaamiset tärkeiden ihmisten - lapset ja vaimo - kanssa ja ryhdyin pohtimaan kasvihuoneilmiön runnomia säitä , väärin asettunutta vuodenaikaa.

Mikään ei nyt ottanut tulta. En tohtinut keskittyä niihin juttuihin, joihin apuani hakevia innostan, en niihin asioihin, joita syntymäpäivähaastatteluissa julistan itselleni tärkeiksi. Ei EU-asioita, ei lainsäätämistä, ei talousarvio-ongelmia, ei lainanlyhennysohjelmia eikä tulevan vuoden toimintasuunnitelmien viime hetken päivitystä.

Miten psykiatri selviytyy sitten pakkopysähdyksestä, jossa on ruhtinaalliset kaksi tuntia aikaa itselle ilman apuvälineitä tai luovuutta & innovatiivisuutta takaavia lisäarvoja.

Ei, kuulkaa hyvät ystävät, sellaisesta selviä oikein millään. Kivi on pyörinyt nyt niin taajaan, että se ei voi pysähtyä, mutta niin runsaasti ulkoisten apuneuvojen rytmittämänä, että luontevaa, turvallista tapaa jatkaa vyörymistä ei tullut mieleen eikä käyttöön. Jäin avuttomana väreiltään harkitun neutraalin, vailla vanhanajan radankolketta kiitävän oranssin intercity-hirviön vatsaan tuijottelemaan tyhjyyteen eikä mieleen tullut mitään.

Tai tuli sentään yksi, empatiaa ja ahaa-elämystä tihkuva ajatus, joka liittyi joku aika sitten katsomaani TV-2:n Punainen lanka ohjelman haastatteluun. Siinä eturauhassyövästä parantunut, keuhkokasvaintaan leikkuuttamaan menossa oleva tupakoiva ja viinasta pitävä kirjailija-suuruus pohti suhdettaan kuolemaan. Toimittajan Tastula kyseli Oscar-voittajalta, mitä hän arvelee tulevan kuoleman jälkeen, mihin sielu siirtyy. Tuon ohjelman jälkeen kävin vaimoni kanssa asiasta aika pitkän ja syvällisen keskustelun, sielun tulevaisuutta luodaten.

Jörn Donner vastasi Tastulan kysymykseen toistuvasti ja lyhyesti: kuoleman jälkeen ei ole mitään. Ei mitään.

Juna alkoi saapua pääteasemalle, kaksi tuntia oli vierähtänyt elämästäni. Yhtään projektia tai kesken olevaa tehtävää, saati kirjaa, ei tullut suoritetuksi. Olin hetken ollut hiljaa ilman, että sillä olisi ollut tarkoitusta. Kaksi tuntia "ei mitään".

Aloin ymmärtää Jörn Donneria, ainakin hetkeksi. Junan pysähdyttyä pääteasemalle kiiruhdin hotelliin, kytkin kännykät laturiin, menin ostamaan päivän lehdet ja samalla lukemista odottavan, pitkään haaveilemani kirjan, avasin television ja kaivoin läppärin laukusta kytkien sen Wlan-verkkoon. Kirjoitin kolumnin tästä ainutkertaisesta kokemuksesta, jonka aikana olin ei mitään ei missään. Suosittelen seuraamaan esimerkkiä, virikkeetöntä junamatkaa maailmassa.

Antti Liikkanen

kirjoittaja toimii ylilääkärinä Lapissa

www.anttiliikkanen.net