VERKKO JA JUURET

Katselin äsken TV-1:n ajankohtaisohjelmaa, jossa ei puhuttu presidentinvaaleista. Haastateltavana, toimittaja Risto Johnssonin asiantuntevassa otteessa oli katalonialainen tietäjä, Manuel Castells, nyt Harvardin yliopistossa USA:ssa työtään tekevä ajattelija. Hän pohti EU:n komissioon vähän tympääntyneenä sitä, miten ihminen maan päällä elämäänsä kartoittaa ja miten sen mukaan sitten elää. Miten kansalainen hallitsee ja miten antaa itseään hallita.

Hänen viestinsä välittyi minulle samanlaisena kuin 1988, jolloin kuuntelin häntä kasvotusten – 1000 muun uteliaan kanssa. Castells pohti sitä, kuinka Eurooppa on jäämässä junasta, mutta samalla USA, jossa ollaan junassa, liian monelle on syrjäytymisen ja erakoitumisen alusta. Hänen keskeinen viestinsä uuden ihmisen elämänpiirille ja –piiristä on se, että verkostoitumalla voi sekä tyhmistyä että viisastua.

Ihmiset, muodostaessaan toisistaan tietoisen ja toisiltaan oppivan verkon, voivat joukossa viisastua, mikäli heillä on selkeä kuva omista juuristaan, omasta kulttuuriperinnöstään. Huonosti verkostoituen tai oman kulttuuriperintönsä linnakkeena kokien ihmisistä – heidän muodostamastaan alakulttuurista – tulee nationalistinen, sisäänpäinlämpiävä ja ehkä hiukan imperialistinenkin joukko. Eristäytyneenä tuollainen kansa tai kulttuuri ennen pitkää lähtee omaa pientä maailmaansa vaikka väkivalloin muille ainoana oikeana tarjoamaan. Sellaista 1900-luvun historiaa me juuri olemme eläneet ja hänen mukaansa varsin traagisin seurauksin.

Tuon vaikuttavan ihmisen ajatusten jatkoksi luin ja vähän kuulinkin raporttia takavuosien markkina-ihmelapsi Sam Inkisen väitöstilaisuudesta. Vapautunut, Lapin Yliopistolle ansaitut suorite-pisteet antanut väittäjäinen kuulemma oli Inkiselle lämmin ja ystävällishenkinen kokemus verrattuna suurten etelän alma materien kilpailuhenkisyyteen ja kyyniseen kylmyyteen.

Inkisen vastaväittäjä, saksalainen, mutta Vaasassa hyvän suomenkielen oppinut kielitieteilijä Hartmut Schröder, painotti omalla kielellä ja kulttuuripohjalla julkaisemisen ja menneisyyden huomioimisen tärkeyttä. Inkisen mukaan suomalainen älykkö kuitenkin pähkäilee ongelmaa, kun se on tänään tai arvattavissa huomenna. Historianäkijät eivät siis olekaan suomalaisen pohdinnan ydin vaan ne, jotka aatostelevat tämän päivän pulmaa ja sen ratkaisumahdollisuuksia huomisessa.

Ihan on kuin näkisi TV-psykiatri Ben Furmanin viestejä ja lähestystehtävää uudessa valossa: kun suohon on jouduttu, on kiire nähdä suonsilmä ja tärkeä olla siihen astumatta. Vielä tärkeämpi on, että katsastelee suon loppuosaa, jotta siitä pääsisi takaisin kuivalle maalle. Miksi suohon jouduttiin, on enemmän sivuseikka, ehkei ollenkaan tärkeätä.

Katalonialaisviisaus, saksalais-oivallus ja ratkaisukeskeinen psykoterapia kenties olisi yhdistettävissä?

Ihminen, jolla on selkeä tieto ja turvallisuudentunne omasta itsestään ja minuudestaan, on ehkä juuri se homo sapiens sapiens (viisas, muun luomakunnan kanssa vuorovaikutuksesssa elämä ihminen), jolla on kykyä ja motivaatiota nähdä, missä nyt mennään. Hänellä on malttia uskaltaa ottaa yhteyksiä muihin kysymättä heti ensimmäiseksi , mitä tuo muukalainen hänestä ajattelee. Pikemminkin hän kysyy, mitä junantuomalla on omasta minuudestaan käsin annettavana minun ymmärryspohjallani varustetulle maailmanpelastajalle. Ja millä keinoin.

Tuollaista vahvaa ja verkostoitumaan valmista minuutta ei synny, jos oma pesä ei ole selkeä ja järjestyksessä. Se siis edellyttää ymmärrystä siitä, mitkä ovat juuret, mutta ei tarvetta selittää juurista käsin sitä, miksi tuo toinen on vihollinen tai miksi minä olen surkea.

Se, minkä omien juurien tunteminen ja tunnistaminen antaa, on halu ja kyky verkoissa vuorovaikutukseen, jota olemassaolon taisteluaan tosiasiassa alkava ihmisen laji nyt tarvitsee.

Surullista kaikkien näiden aikalaisten todistuksissa on havainto siitä, että meillä nyt on maailma jakaantuneena jo neljään. Surullisin tässä jaossa on jakojäännös, jota kutsutaan neljänneksi maailmaksi. Se on niiden ihmisten joukko – valtaosa 6-miljardisesta ihmiskunnasta – joilla on ehkä hyväkin kuva itsestään ja juuristaan, mutta joilla ei ole käytössä tapaa verkostoitua. Ei lentoyhteyksiä, ei internettiä, ei kännyköitä eikä muutakaan sellaista opinto-välinettä tai tiedonpuuta, jonka avulla tietäisi, mitä muille kuuluu. Nyt ja tulevaisuudessa.

Tämä neljäs maailma on kovin lähellä meitä. Jos kohta suomalaisistakin vissi osa on vielä niukasti tietoisia siitä, miten maa muualla makaa – tai haluttomia siitä edes kuulemaan – niin itäisessä naapurissa, katalonialaisemme mukaan, tietämättömien ja haluttomien joukko on jopa 40-60 % väestöstä.

Siinä he ovat, merkittävänä ja äsken vielä voimakkaan eristäytymisen kulttuuri-identiteetin omanneina, mutta nyt myllerryksessä, jonkalaista tällä pallonpuoliskolla ei muutamaan kymmeneen vuoteen enää ole tarvinnut kokea.

Surullista ja pelottavaa on, että tällaisten ihmisten mahdollisuus päästä mukaan omien historiankäsitystensä kanssa keskustelevaan kansakuntien perheeseen on aika vähäinen. Kuitenkin, juuri he sitä keskustelua eniten tarvitsisivat ja siitä hyötyisivät. Sen lisäksi juuri heillä, olipa kyse Afrikan alkuperäiskansoista tai siperialaisista totalitarismin rauhoilla elävistä kulttuuripersoonista, eniten voisi olla tällaiseen kulttuuri-tietoisuutta sisältävään ja verkostoitumalla toimivaan kehitykseen antamista. Sellaista uutta, jonka varassa kriisiytyvä ihmiskunta voisi suossaan eteenpäin kuivalle maalle pyrkiä.