KIVENHEITTÄJIÄ LASITALOSSA (24.1.1995)

 

 

Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Sen ovat suomalaisessa yhteisössä elävät erilaiset aina saaneet tuta. Joko elät niinkuin yhteinen moraali kirjoittamattomissa laeissa sanoo tai sitten kärsit.

Ei auta, vaikka et itse olisi syypää tai edes tuottamuksellinen ihosi väriin, geeniesi kantamaan temperamenttiin tai jonkin ulkopuolisen verkoston aikaansaamaan vammaan.

On sellaisia ammatteja ja toimia, joissa herkemmin kuin muualla valikoidutaan maaleiksi muiden ampua. Erityisesti selkäpuolelle. Yhteistä näille asemille on se, että ne erottuvat joukosta.

Erilaiset edushenkilöt, joiden tehtävänä on muiden asiain ajaminen, ovat erilaisten tyypillisiä nitistäjiä. Milloin pitää käydä poliitikkojen, milloin psyykkisesti häiriintyneiden, millon taas väriltään ja asusteiltaan erilaisten ihmisten kimppuun.

 

On aika helppoa tunnistaa syntipukin tilanne, jos osaa muistaa oman nuoruutensa, murrosiän tiukimmat paikat. Silloin ihminen toimii niin perheessä kuin kouluyhteisössäänkin tavalla, joka melkein säännönmukaisesti saa osakseen ulkopuolisten tuomion ja paheksunnan. Ja vähän sisäpuolistenkin.

Jos onnistuu muistamaan oman pitkätukka/siili/kalju-vaiheensa ja siihen liittyneen vihan, häpeän ja syyllisyyden, tietää kokemuksellisesti jotain siitä, miltä tuntuu tulla tuomituksi yhteisössä erilaisuuden takia.

Nuoruus on ohimenevä häiriö, mutta suuri osa niistä syistä, jotka saavat aikuisen mobatuksi, syrjityksi, syntipukitetuksi, istuu varsin vakaasti ihossa. Ihminen ei oikein voi muuttaa luonnettaan, ihonväriään, rotuaan tai muuta perimäänsä. Sen kanssa on opittava tulemaan toimeen niin peilin ääressä kuin verkostoissakin.

 

Kaikkein eniten erilaisuudesta kumpuavaa syntipukkikohtelua pitää osata sietää niiden, jotka ovat halunneet erilaisiksi omasta vapaasta tahdostaan. Tällaisia yhteisiä syntipukkeja ovat tyypillisesti kaikki johtajat ja vallanpitäjät, mutta myös omasta halustaan julkkiksiksi muuttuneet, narsismillaan elävät; missit, itsensänäyttelijät, yleisöosastovaikuttajat, kylänvanhimmat, toimittajat, muut kaikkitietävät.

Aina kun omasta tahdostaan julkkikseksi tullut heittää kiven, hän tekee sen lasitalossa. Jos kiviä lentää vinhaan, lasi menee rikki ja kylmä arktinen ilma alkaa sinerryttää myös omaa herkkää hipiää. Tämä siis pitää oppia sietämään niiden, joiden personallisuudesta osa muodostuu ja näkyy julkisuudessa.

 

Niiden erilaisten tulitikkutyttöjen, röllipeikkojen tai murijaanein kuninkaiden, jotka eivät ole itse valinneet osaansa armottomassa yhteisössämme, pitäisi antaa olla. Heidän selkänsä ei ole varustettu panssarilla, jotka torjuisivat siihen isketyt veitset. Heidän valintansa ei ole julkisuus, eikä heidän osansa saisi olla syntipukin tai sijaiskärsijän osa.

On varmaankin syytä erikseen painottaa, että psykiatrinen sairaus tai alkoholismi eivät ole itse tehtyjä valintoja, vaan juuri sellaisia tiloja, joista ei saisi rangaista.

Ei, vaikka ihminen syntipukin paineissa yrittäisikin välillä siirtää tuskaansa muihin syrjittyihin: heittäisi kiviä lasitalossa.