Minun Lappini?

Äsken vietettiin TV-1-maanantain myöhäisillasta Lapin hautajaisia.

Tervo&Päivärinta, Iltalehden kolumnisti Loka-Laitisen lempiohjelma, teilasi Lapin. Tai ainakin leimasi. Sen perusteella katsojalle jäi mielikuva Savukosken, Pelkosenniemen ja Kittilän alueen erityistilanteista. Mutta otsikko oli Lappi. Ei olisi toimittajilta YO-kirjoitusten äidinkieli mennyt läpi. Sisällön kun siinä pitää vastata otsikkoa. 

Savukoskella ja Pelkosenniemellä ei ohjelman perusteella ole nyt sitten Soklia, ei Pyhätunturia, ei Vuotosta eikäpä juuri historiaakaan. Ei Valkeaa merta, ei muinoisia kauppareittejä, ei Kemijokea eikä harjusta, taimenta tai karhuja, susista ja ahmoista puhumattakaan.

Sensijaan siellä on hilloja Korvatunturin kairassa, metsäkanalintuja nähtäväksi asti, rekikoiria ja paljon, paljon kurjuutta, Lipposen aiheuttamaa. Ja tietenkin: 20 000 poroa, joista vuosittain teuraaksi joutuu 8000. Siinä sivussa teuraaksi joutui keskustelussa vuosittain koko Lapin alueelta 2000 ihmistä, kehä-kolmosen keskitysleiriin.

Kittilän Lappi oli ohjelman mukaan vähän parempi: vaikka valtion tukia tulee liian vähän, onneksi kuitenkin sadat stadilaisnuoret viettävät puoli vuotta turisteja palvellen viedäkseen näiden maksamat rahat takaisin eduskuntatalon ja Lipposen hallituspalatsin juurelle: mitään ei jää siis sinnekään, missä on kivet kannot aitoina. 

Minun oli ohjelman aikana vaikea pysyä nahoissani. Olen nähnyt päivittäin ja viikottain, kuukausittain ja vuosittain, satoja ja tuhansia hyvin meneviä korkeateknologiaprojekteja, maailman huippua olevia elämystuotantopalveluita, maan tasossa korkeinta laatua edustavaa kulttuuria, puun/metallin-jalostusta raaka-aine-hankinnasta huipputuotteiksi Lapissa kehitettyinä.

Olen nähnyt kolme kokoonsa ja resursseihinsa nähden huippuvirittynyttä erikoissairaanhoitoa väestölle tuottavaa sairaalaa sekä toistakymmentä todella hyvin työnsä tekevää terveyskeskusta. Löydän lukioita, yläasteita, ammattikouluja ja korkeakouluja, neljän yliopiston yksikköjä siroteltuna siellä täällä Utsjoelta läänin etelärajalle. Olen nähnyt moottoriteitä, hyväkuntoisia valta- ja kantateitä ja todella kauniita paikallisteitä.

Moottorikelkat, metallituottajat, katontekijät, Lapin puun loppujalostajat ja vientiä mitä erilaisimmissa muodoissa tekevät sadat ja tuhannet yritykset tulevat katkeamattomana jonona maakuntaa kiertäessä silmiin. 

Olen tavannut Lapissa väestön, josta 66% asuu kaupungeissa, joissa ulko-ovesta kerrostalostakin voi lähteä suoraan ladulle ja jossa matkaa roskaruokalaan tai Berlusconi-pizzeriaan ei montaa metriä ole.

Kirkonkylissä ja harvempien savujen kylissä tapaan ihmisiä, jotka käyvät maalikylillä usein ja hartaasti, mutta viihtyvät kotitontillaan paremmin kuin jakomäkeläinen tai karjasiltalainen ruuhkaalueen tykinruoka.

Suuri osa ihmisistä katselee Kauniit ja rohkeat kaapelin päässä olevasta televisiosta, näppäilee kännyköihin tekstiviestejä ja surffaa netissä suverfeenisti.

Yksi tosin on ohjelman kanssa yhdensuuntainen: merkittävä osa työpaikkani, keskussairaalan päätösvoimasta on Pelkosenniemen ja Kittilän käsissä. 

Kaihottuani toisaalta lapsuuden haaveideni Lappia ja toisaalta koettuani aikuisuuden itse paikan päällä, saatan Pelkosenniemen, Savukosken ja Kittilän edus-naisten ja miesten mielialat ymmärtää.

Mutta sitä en saata ymmärtää, että ohjelman väitettiin käsittelevän Lapin ongelmia.

Tämä ei ollut minun Lappini!

Antti Liikkanen

kirjoittaja toimii psykiatrina Lapissa