MENNYTTÄ MAAILMAA ETSIMÄSSÄ
inter arma silent leges
Tulin Lappiin ensimmäisen kerran kesällä 1953. Oikutellessani Mercedes Benz 300 merkkisen auton
takapenkillä en vielä aavistanut, kuinka iso ja tärkeä asia Lapista minulle tulisi. Alle
seitsemänvuotiaasta se tuntui olevan pelkkiä kuoppia ja mutkaisia teitä.
Isäni murahteli etupenkiltä niin kuin everstien oli tapa: "Suu kiinni, kakarat!" Mutta eräässä kylässä
me veljekset saimme tietoakin. Opimme, että kylän puukirkko oli jäänyt sodassa polttamatta
omituisesta syystä. Se oli kuulemma palvellut ansiokkaasti isän sotaretken aikana aseveljistä
vihollisiksi muuttuneiden saksalaisjoukkojen hevostallina. Kylän nimi oli Kittilä.
Kun seuraavan kerran tulin Kittilään vereksenä lääketieteen ylioppilaana 1965, olin juuri kokenut
nuoren autoilijan urani vaarallisimman hetken. Kittilän ja Muonion välisellä maantiellä minua
vastaan oli Pallastunturin tienhaaran paikkeilla tullut postiauto nelipyöräluisua. Näppäränä Timo
Mäkisen ihailijana ja jäljittelijänä olin kiepaissut kuplavolkkarini käsijarrulla tien oheen kauniisti
ja vahingoittumattomana.
Keltaisen auton kuljettaja tuli kiittämään kädestä pitäen. Myöhemmin opin tuntemaan miehen
maakunnan merkkimiehenä, Lapin talvimatkailun keisariksikin mainittuna.
Tosin Arvo Yliniemi siinä jutellessamme mainitsi, että jos huonommin olisi käynyt, loukkaantuneet
olisi kyllä hoidettu lähellä: Kittilästä löytyisi erittäin osaava kunnanlääkäri, Pekka Peltonen.
"Onko se sama mies, josta Mauri Sariola kirjoitti kirjassaan Ei loitsu eikä rukous?"
"Hyvinkin on, ja maineensa veroinenkin. Juuri vein menomatkalla Pallakselta kotiin. Oli muuten
Paasikiven hyä väärti".
Myöhemmin Arvo kunnostautui kirjallisuudessa itsekin: Oiva Arvolan saagat ja Arvo ovat ohittamaton
kirjallisuushistoriallinen parivaljakko.
Olen poikasesta asti ollut kirja-ahne lukutoukka. Kirjaston tarzanit, montecristot ja muskettisoturit
kahlasin salaa yöllä, peiton alla ja taskulampun valossa. Ne saivat pian seuraa Väinö Linnasta
(Tuntematon sotilas ja Kalle Päätalonsta (Ihmisistä telineillä) ja muista sen tapaisista kirjoista sitä
mukaan kuin ne ilmestyivät sodasta selvinneiden vanhempieni kodin kirjahyllyyn.
Vaikuttavin lukuelämykseni ennen lukioaikoja oli kuitenkin ehdottomasti tuo Sariolan tarina Pekka
Peltosesta.
Kun luin kirjan 1959, en tainnut huomata, mitä 12-vuotiaan sielussani tapahtui. Ymmärrys avautui
oikeastaan vasta maaliskuun iduksen alla 2005, kun kirja - äitini 1959 päivätyllä omistuskirjoituksella
- löytyi omasta kotihyllystäni. Nappasin sen sieltä hiihtolomamökin pakkasvaroiksi.
Sitten luin sen jälleen, ja perinne lähti liikkeelle: minun jälkeeni oma yksitoistavuotiaani tarttui samaan
kirjaan.
Mauri Sariolan fiktiolla höystetystä faktasta löytyi yllättäen yhden ihmiselämän merkkipaaluja kasapäin.
Elämä ei kuitenkaan ollut romaanihenkilö Eero Tuuloksen, hänen esikuvansa Pekka Peltosen, Kai tai
Marja Ohman saati Mauri Sariolan elämä, vaikka nekin 449 sivulta voi rivien välistä poimia.
Ei, sieltä löytyi oman elämäni merkittäviä, sukupolvien saattoon eteenkin päin siirtyviä valintoja.
Sieltä löytyi lisäksi täsmällinen kuvaus vuosieni 1965-73 lääkäriopiskelun todellisuudesta, vaikka
kirja oli ilmestynyt jo 1959.
Kirjan ylöslämmittämistä maaliskuisessa Lapissa edelsivät Jaan Krossin muistelmat Rakkaat
kanssavaeltajat (WSOY 2005). Loistelias kirja antoi Loitsun lukukokemukselle yllättävää lisäsyvyyttä,
sillä liittyihän se samoihin epookkeihin.
Mikä tekee sotasähköttäjä, oikeustieteen ylioppilas, rikostoimittaja ja kansakoulunopettaja Mauri
Sariolan kirjailijansanoman niin merkittäväksi? Sitä piti lähteä hiukan selvittämään.
* * *
Kesällä 1972 olin ensimmäistä kertaa psykiatrina Kittilässä vastaanottoa pitämässä. Kolmas
aloittelevan psykiatrinplantun potilas oli Lompolon kylästä. Elämäkertaa eli lääketieteellistä
anamneesia selvitellessä tuli kertomukseen mukaan Mauri Sariola, nyt jo keski-ikäisen
masennuspotilaani muinoinen kansakoulunopettaja. Ei loitsu eikä rukous palasi mieleen, mutta
kirjaa en siihen hätään mistään löytänyt. Siinähän kuvataan useampaakin lompololaispotilasta
aidonmakuisessa ympäristössään.
Keväällä 1976 alkoi lopullisesti Lapin kauteni ja elämäntyöni, jonka varrella Sariola ja Pekka Peltola
ovat tulleet vastaan merkittävän usein, välillä isoissakin rooleissa. Mutta Ei loitsu eikä rukous pysyi
sitkeästi kadoksissa maaliskuuhun 2005 asti.
Peltonen, vanhemmiten lääkintöneuvokseksi korotettu turkulaisen merimiesperheen ainokainen,
opetti terveyskeskuslääkärisijaisuuteni aikana 1977 Kittilässä minulle ihmisen tutkimisesta ja
kohtelusta paljon. Mutta yhtä lailla Sariolan kirjan henkilöistä varsin moni on tullut vastaan
todistamaan tuon epäsäätyisesti käyttäytyneen kirjailija-puukonheittäjä-urheilijan tempauksista
hänen pohjoisen kaudellaan. Lompolon koulun hirsiseinässä luki vielä 1970-luvulla suurin kirjamin
Sariolan mietelause: Puukonheitto on urheilua.
Koulu on nyttemmin ollut jo 20 vuotta kokkolalaisen kristillisen kannatusyhdistyksen leirikeskuksena.
Rippileiripaikkana tappiolliseksi käynyt entinen puukonheittourheilun tyyssija on keväällä 2005 jälleen
kaupan.
Kuuntelin muun muassa Reidar Särestöniemen kanssa lukemattomat kerrat Pekka Peltosen tarinoita
hänen matkoistaan eri puolille maailmaa yhdessä Sariolan kanssa. Tarinat olivat sanomaltaan
ikimuistoisia. Kaksi toistensa kaltaista reissumiestä tunnistivat selvästi toisissaan jotain samaa kuin
romaanihenkilöt Tuulos ja Venetmäki, mutta mukaan osui myös useita piirteitä Tuuloksen
nuoruudenrakkaan, Annikin "ryöstäneestä" puukonheittäjä Ohtolasta, oikeustieteen römäkästä
ylioppilaasta.
1950-60 -lukujen Pohjanhovi oli tuttu niin Ohtolalle, Tuulokselle kuin Venetmäellekin, vaikkeivät nimet
täsmääkään. Annikki taisi vaihtua Marjaan, Ohtola Ohmaan ja jostain Väylänvarren Nuuskakairasta
löytyi myös nimiyhdistelmä Alonen-Ohma.
Se oli muuten aikaa, jolloin ravintolahenkilökunta, portsareita myöten, vielä osasi pitää salaisuuden,
jonka työssään oli saanut tietää.
Sariolan taival Lapissa on jättänyt muuallekin pohjoiseen kuin Lompoloon sijoittuvia Nätti-Jussi
-tyylin kuolemattomia tarinoita iltanuotioille ja kyläkapakoiden iltapuhteille. Pudasjärven Sarakylän
taksikuski kertoo vieläkin mielellään Sariolan omaperäisistä Uuno-seis -liikennemerkeistä.
Hurjan pojan kuvan nuoresta ja romuluisesta Pisteen koulun opettajasta välittää myös Pudasjärven
entinen kunnanlääkäri. Koululaistarkastukset ja opettajan avittaminen pulmatilanteissa olivat
sen ajan verkostoivaa perussairaanhoitoa parhaimmillaan ja raisuimmillaan. Terveydenhoidosta
huolehti terveyssisar, lääkäri paransi sairaat. Kansankynttilöiden sairaudet, myös pseudonyymi
Simo-Auli Arran tapauksessa, olivat usein nopeita parannettavia. Reseptiksi kelpasi myös väliovi.
Takkaa kohennettiin para bellum ja jostain syystä tuohon aikaan kunto juhlassa kesti ja kesti,
nykypäivään verrattuna ihmeellisen pitkään.
Vaikka Pudasjärven käräjätuomari ja lautamiehet olivat kuritushuoneeseen asti ankaria Sariolalle,
Vaasan hovi heltyi: Veikko Ennalan ja Matti Jämsän kanssa ideoidusta seikkailusta selvittiin lopulta
sakoilla. "Bä-hä-hää, sanoi sotamies Viirilä", kirjoitti Sariola kiitokseksi - ja sen jälkeen vielä yli
50 kirjaa. Sariolan käsityötaidon mestarinäyte, komea puutuoli, jäi kunnan kotiseutumuseoon muistoksi
Simo-Auli Arrasta.
Ei tiennyt impi tietyn lappilaisen korpijärven kansakoululla, mikä neitoa odotti, kun hän sai Sariolan
opettajakollegakseen. Taisikin kollega "samalla myös ommella hän sydämensä kiin". Tuona
50-luvun alun kouluvuotena eräs jännitteinen marraskuinen nesteenhakuretki päätyi traagiseen
hukkumisonnettomuuteen. Purjeena korpijärven venematkoilla käytettiin, EU-jäsenyyttä arvattavasti
ennakoiden, Euroopan karttaa. Jupakan takia Sariolalle potkut antaneesta kansakoulutarkastajasta
tuli sittemmin Maurin ikiväärti.
* * *
Tein 1970-luvulla useita eri tutkimuksia lappilaisten ihmisten henkisen hyvinvoinnin ehdoista.
Tutkimustoverinani oli kittiläläinen psykologi, nyttemmin johtava valtion virkamies. Sariolan osuus
ja "vastuu" ammatinvalinnassa tuli puheeksi. Ystäväni kertoi olevansa erään kirjan sivuilla
merkittävässä roolissa: hän jäi eloon - missäpä muussa kirjassa kuin Loitsussa, tarinan loppuhuipennuksessa.
Muuan kittiläläisen lääkärin lapinkasteen ydinosuus on eräässä Kittilän syrjäkylässä: sauna. Tuon
saunan auvoinen emäntä tuli Kittilään Turusta 1953, saman helmikuun mittaan kuin Pekka Peltonenkin.
Kaikki Kittilän legendaariset hahmot ovat tainneet kokea tuon saunan synkänmustan,
kertalämmitteisen kiukaan kasteen. Saman saunanlämmittäjän lapsista on tullut nyttemmin lappilaisen
matkailuilmiön keskeisimpiä tekijöitä rakennettaessa ainutlaatuista pohjoista ulottuvuutta.
Tietooni on saatettu, että Mauri Sariola ei tuon tumman huoneen löylyssä käynyt. Liekö tässä syy siihen,
että armoitetusta sodanjälkeisen Lapin kuvaajasta kehittyi eteläisemmän Suomen 1960-luvun merkittävin
poliisiromaanikirjailija. Lappi menetti tärkeän yhteisönsä kuvaajan, mutta Suomi sai Susikosken
ja runsaan kokoelman eteläsuomalaisia maanviljelyskulttuurin hämäläispainotteisia tarinoita.
Toki Susikoski Pallaksellakin käväisi murhan ratkaisemassa, mutta Sariolan vastainen rooli Lapissa
oli oleva Suomen erään merkittävimmän kunnanlääkäri-ikonin, Pekka Peltosen väärtin asema.
Vanhassa Lapissa väärti on sellainen, jonka kanssa on lupa vaihtaa täydellisessä luottamuksessa mitä
tahansa asioita. "Kuule, Pekka. Jos sie joskus jonkun pahan teet, kyllä mie sen siule kätken".
Tuollainen on täytynytolla Mauri Sariolan kiitos Pekalle.
Siitäkin päätellen, että Pekka viimeisinä vuosinaan ei koskaan, vahingossakaan, yhtään Maurin
toivomuksesta kätkemäänsä "pahaa" kenellekään meistä läheisistään paljastanut. Palatessaan jutuissaan
noihin aikoihin ennen kansanterveyslain yhdenmukaistavaa terveyskasvatuspainetta Pekan harmaisiin
silmiin syttyi himmeä, sulkeutunut sävy ja tarina usein katkesi.
Suomalaisen yhteiskunnan muutos oman aktiiviurani aikana, 1970-80-luvuilla, ei
selvästikään enää kuulunut ikivänrikki Sariolan ja res lääkintäkapteeni Peltosen Loitsun jatkeelle.
Maan nostaminen jaloilleen sodanjälkeisessä suurten ikäluokkien, sotakorvausten ja teollistamisen
hektisessä vauhdissa oli ollut Pekan ja Maurin juttu.
Suomen kehittyminen peruskoulu- ja kansanterveysverkoksi kuului jo meille, heidän lapsilleen.
Kvartaali- ja kasinoahneuden saattelema riskeeraminen ei olisi ilahduttanut näitä jermuja. Miten
surullisesti tai sarkastisesti he olisivat mahtaneet hymyillä kasinokuplan puhjettua 1990-luvun alussa.
* * *
Kumpainenkaan 50-70-luvun matkamiehistä ei ole katsomassa, mitä EU-Suomessa nyt tapahtuu.
Kansantalouden velan kasvu, tieverkot, kännykkä- ja laajakaistavallankumous saati nopeasti
heikkenevä huoltosuhde tyhjenevine kittilöineen ja ilomantseineen eivät ole Loitsun maailmasta.
Olisiko verottajan tuhoama lääkäri Peltosen työ- ja auttamismotivaatio, Sariolan hyvälle kansankynttilälle
ominaisesta hovinarriroolista (Isänmaan parturit) puhumattakaan, kadonnut näiden velikultien myötä
syvälle isänmaan multiin? Mahtaako kukaan enää lähettää sähkösanomia hyvästä lehtijutusta?
Tuollaisen olen itsekin silloisen vaimoni puolesta yhden kerran kotiovella kuitannut.
Vai vieläkö tulee aika, kun omalääkäri 10-euroista vastaan katsoo potilastaan pitkään teräksenharmain,
ystävällisesti välähtävin silmin ja lopulta antaa periksi: "Tämä pirturesepti tulee sitten vain kovaan
tarpeeseen, ei kylän kuppilan juoppokööreissä pilsneriin sekoitettavaksi."
Ja tuleeko aika, jona tuon kunnanlääkärin väärti, sodan ja kuoleman kauhuissa löytynyt, kertoo
kokemuksensa kirjoissaan niille, joiden olisi hyvä oppia.
Kiitos Sariola (res ltn, lopultakin 1982) & Peltonen (sodanaik. jjoht, lääk kapt) & Ohma & Alonen - ja
Ohtonen, Annikki, Venetmäki & Tuulos!
Antti Liikkanen
lääkäri, res lääk kapt
Rovaniemi
Kirjoittaja, s. 1946 Kuusankoskella, on toiminut eri asteisissa hoitajan- ja lääkärintoimissa Helsingissä, Kymenlaaksossa,
Savossa ja Lapissa vuodesta 1968 alkaen. Lisäksi hän on osallistunut yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen eri areenoilla
Vanhan valtauksesta europarlamenttivaaleihin.
Suurten ikäluokkien kohtaloa kirjoittaja on pohtinut yhdessä nykyisen vaimonsa kanssa julkaisemassaan, kittiläläisen
kuvataiteilija Reijo Raekallion kuvittamassa kirjassa Tunkua katonharjalla (Interterras 1995). Kirjoittaja kolumnoi
säännöllisesti useassa suomalaisessa ja kansainvälisessä julkaisussa.
www.anttiliikkanen.net