NOVELLI, toinen lauselma

Ohhoh hän oli sanonut ensisanoikseen, koska tuoli, kuten varoitin, oli keinahtanut yllättävästi taaksepäin ikäänkuin kaatuakseen, vaikkei se sitä kertaakaan ole tehnyt koska takana on kantava sairaalan väliseinä ja kaapistoni sivuseinä ja niiden muodostama nurkka, johon kaatuminen pysähtyy korkeintaan 15 asteen kallistumaan, joka ei tietenkään tällä kertaa, niinkuin ei aiemminkaan, estänyt voimakasta ärtymystä ennestään vihamielisellä ihmisellä, joka käyttäytyi niinkuin muutkin ennestään vihamieliset, joita tässä klinikassa sekä tekijöissä että kohteissa on vahva enemmistö ja jotka hyötyisivät paljon jos terapiatyönohjauksen sijasta joku ohjaisi tuolin taaksekallistumisen niin niukaksi, ettei tuota harmillista selkää ja sielua nitkauttavaa tai ainakin sen uhan tunnelmaa tuottavaa heijaus-kokemusta ainakaan normaalipainoisella, siis alle 100 kiloisella miehellä tai alle 80 kiloisella naisella tulisi, vaikkakin siis tällä kertaa taas tuli tuohon ohhoh-huudahdukseen asti, joka aloitti epäonnistumaan tuomituksi tulleen tai ainakin sellaiseksi uhkaavasti tulossa olleen istunnon, jollainen se – onneksi – kuitenkaan lopulta ei ollut, jos kohta ammattietiikkani on sellainen, ettei siitä sen enempää voi sanoa, kunhan vain varovaisesti ja intimiteettieä kunnoittaen tuon ohhoh-vuorosanan mainitsen jotta asian jatkon voisi sitoa siihen, mitä hän viime sanoikseen sittemmin kertoi uhkaavasti ja myrtyneellä ilmeellä, kurtussa olevin kulmakarvoin ja tiukkaviivaisin suupielin, joka ei muuten nuorta ihmistä, olihan hän alle 40-vuotias, kaunistanut eikä sekään, että hän pyysi saada sihteeriltäni luvan ottaa kopiot kaikista häntä koskevista sairauskertomusmerkinnöistä, siis myös tätä käyntiä koskevista, koska hän piti tärkeänä kaikissa tapauksissa sitä, miten hänen asiansa dokumentoidaan muiden nähtäviksi katsoen pyyntönsä, tai vaatimus se kai oli, lisäksi sillä tavoin ajankohtaiseksi, että hän halusi omat mielipiteensä, jos nyt niitä tämänkään istunnon perusteella tai yleensä enää hoitoni jälkeen jäi jäljelle, joka luuloni on taas yksi uusi työnohjauksen paikka tai konsultaation, esittää ja saada siten, jos ei muuten niin omana kirjeenään minulle ja muille erikoisalojen vastuuhenkilöille liitteiksi sairauskertomuksiinsa, esille, jota vaatimusta en, vaikken sitä hyväksynytkään, juuri voinut lähteä vastustamaankaan tänä potilas-asiamiesten, työnohjausten, konsultaatioiden, laatuhallinnan, sertifikaattien, auditoinnin ja muun laadun- ja määränvarmistuksen aikakautena, jonkalainen epookki tämän henkilön poistumaan valmistautuessa entisestään ajankohtaistuen syveni ja alkoi tuntua aina vain vastenmielisemmmältä ja välttämisen arvoisemmalta täysin riippumatta siitä, että, kuten sen alussa jo ajoitin, oli menossa perjantai-iltapäivä joka tosin, valitettavasti niinkuin melkein aina, oli kääntämässä tavanomaisen poliklinikka-vastaanoton kiireiseksi, vähien psykiatriatyövoimien leimaamaksi päivystykseksi, jonka sisältöön tämäkin viimeinen potilasvierailu tulisi antamaan oman pippurisen polttavan lisäsävynsä jota ei voisi välttää yksikään tulevan viikonlopun ammattilais-kontakti, joiden määrä viikonloppua kohden, jolloin siis konsultaatiota tai työnohjausta tai laatuvalvontaa ei ole paikalla, on kerta toisensa jälkeen suurempi ja musertavampi riippumatta siitä, ettei tuollaisena päivystysviikonloppuna uskalla edes ajatella vähäisen kolmanneslitran pilsneripullon nauttimista saunan päälle tavanomaisesta kahdesta keskarilitrasta nyt puhumattakaan, jolloin tietenkin koko tuo poislähtevän potilaan kireä jälkimaku syntymässä ollessaan sai koko elämän tuntumaan siltä, että tuoli sittenkin voisi jo heti alkuun kaatua ja mielellään, jos ei nyt aivan tappaa, niin ainakin halvaannuttaa tällaiset vaikeat viikonloppua vasten tulevat tapaukset puhe- ja valituskyvyttömiksi avuttomiksi uhreiksi, joiden kärsimystä katsellessa ja seuratessa voisi sitten, työnohjaajilta ja oikeusasiamiehiltä salassa, nautiskella syvällä alitajunnassaan siitä koston riitistä, joka jokaiselle pojalle syntyy häntä synnyttänyttä äitiä ja tytölle vastaavasti siittänyttä isää kohti, ja oppia näkemään ja oivaltamaan koko työn suttuiseksi ja agitoituneeksi palkkapäivää odottavaksi harhailuksi niiden kaikkien neljänsadan virallisesti hyväksytyn ja muiden tuhansien hyväksymättömien hoito-ideologioiden ryteikössä, jollainen on ah niin tyypillistä nytkin alkavana viikonloppuna niin ääniä kalastavaville poliitikoille, jollainen myös on osa minua, rakkautta ja valloituksia janoaville donjuaneille, jota haluaisin sitä taas joskus nimenomaan olla, kuin jumalansa sanaa selittäville temppeli-elviksille eli näille pitkätukkaisille slangia väärin käyttäville populaaripapeille, joiden takia kirkot edes yrittävät täyttyä tekemään sitä missiota, johon minä enää, uskokaa tai älkää, en millään omassa terapeutin työssäni välittäisi ryhdistäytyä tai sonnusatutua, niin vaikeata se tämänkin ohhoh-ihmisen kanssa, joka ovenpielet kaulassa tuli ja sairauskertomusjäljennökset salkussa lähti, tällaisenakin perjantai-iltapäivänä oli ollut, kuten niin monena aiempanakin kertana, niin kovin monen ihmisen, mutta samankaltaisena toistuneen asetelman kanssa, on ollut, joten nousin lopulta uudemman kerran, toisen kerran jo tunnin sisään, uudelta muotoillulta ja sairaalan talousvastaavien mukaan liian kalliilta omalta istuimeltani, ojensin käteni ja toivotin hänelle: näkemiin, oikein virkistävää ja rauhallista viikonloppua, ja soittelettehan, jos jotain erityistä tulee…"