Arto Paasilinna – päivä Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa 15.4. 2000,
Antti Liikkanen, Rovaniemi, ylilääkäri, psykiatri, Lapin keskussairaala,
pl 8041, FIN 96101 Rovaniemi, tel +35816347508
lähteet:
Suomalainen – tämän niemimaan ja sen pohjoispuolisen alueen asukas – on historioitsijan mukaan (Tacitus) ollut sovussa ympäristönsä kanssa; muistuttanut ympäristöään.
400 sukupolven ajan tällä niemellä on asuttu. Nyt täällä asuu yli 5 miljoonaa ihmistä. 60 leveyspiirin pohjoista leveyttä pohjoispuolella asuu kaikenkaikkiaan kymmenisen miljoonaa ihmistä. Näistä ainoa suurempi joukko ovat nämä finnit.
Eräs pieni, mutta merkittävä, luonnon kanssa sovussa elänyttä kulttuuria edustava joukko ovat tsuktsit, joiden tarina valaiden kanssa on Jyri Rytheun kuvaamana koskettava erityisesti siksi, että Rytheu kuvaa kirjan toisessa osassa tuon kansan tuhon neuvostoliittolaisessa kansojen sulatusuunissa hyvin koskettavasti.
Samanlaisia, synkkiä kynänvetoja on myös Erno Paasilinnan elämänkuvauksessa; linkolalainen visio heimostamme on kovin yleinen pohjoista identiteettiä luonnehtiva tapa, ihanko klisee?
Arktinen ei kuitenkaan ihmiskuvausten perusteella pysähdy 60. leveyspiirin pohjoispuoleiseen alueeseen. Liekö viikinkien retkien peruja vai jonkin muun historian vastaamatta jättämän tapahtumainkulun seurausta, että baskit, irlantilaiset, skotit ja normannit ainakin kirjallisten kuvausten ja taiteen havaintojen perusteella niin läheisesti muistuttavat Kalevalan, Mika Waltarin Sinuhen ja Mikael Karvajalan tai Linnan Koskelan suvun piirteitä. Rax Rinnekankaan havainnot Baskimaasta tukevat omia kokemuksiani niin Bilbaosta kuin San Sebastianistakin: arktinen sielunmaisema löytyy yllättävän läheltä Hurmaavan joukkoitsemurhan kliimaksia, Euroopan läntisintä niemekettä.
Mikä tämä arktinen persoonallisuus sitten on?
Caesar Heine, kanadalainen edesmennyt katolilaispappi ja psykiatri kuvasi oululaisen psykiatrian professorin Erkki Väisäsen kanssa pohjoisen ihmisen persoonallisuutta psykologisen ja sosiaalisen sopeutumisen tuloksena syntynyneenä tapana tulla toimeen fyysisen luonnon ankaruuden kanssa. Tätä ihmistä luonnehtii erityisesti sopeutuminen vuoden kiertoon, mutta myös kylmään, valoon, pimeään ja kosmiseen säteilyyn. Tuota säteilyä kohdistuu enemmän kuin missään muualla pallollamme biosfäärin kestettäväksi kuormittamaan niin geenejä kuin elämän muitakin herkkiä säätelyprosesseja.
Omissa tutkimuksissani olen havainnut tätä samaa arktista sopeutumisprosessia keskeisissä ihmisen lajin elossasäilymisen akteissa: lisääntymisessä, saalistamisessa, suojautumisessa ja tiedon käytössä (Pekka Kuusi).
Kahdeksan vuodenajan kansana pohjoinen ihminen sopeutuu jäidenlähtöön, keskiyön aurinkoon räkköineen, horsmankukintaan (Särestöniemi), hillahulluuteen, ruskaan, kulvakkolauhaan (maa on kahdella karvalla – syksy; kulvakko = rykinyt hirvas), joulukaamokseen, pulverilumi- eli tulipalopakkas-kaamokseen, hankikantoon ja jälleen jäidenlähtöön (maa on kahdella karvalla – kevät).
Pohjoisessa lisäännytään huhtikuussa (hedelmöidytään), synnytään tammikuussa (erityisesti perheen 3 esikois-lasta), saalistetaan kun on saalista (erityisesti horsmankukinnan ja hillankypsymisen aikaan, mutta myös hirvien salakaato ja kevälinnun metsästys), suojataan ja piilotetaan saalis visusti odottamaan äiti-lapsi-suhteen kliimaksia eli synnytystä ja imetystä tammikuulla. Lisäksi pohjoinen turvaa ja hyödyntää näitä kolmea elämää säilyttävää aktia koskevaa tietoa lähes himoa muistuttavalla tavalla: tarinankerronnassa, toden ja valheen erottamisen kyvyssä, huijaamisessa ja kätkemisessä; oman parisuhteen ja perheen sisäänpäinkääntyneisyydessä, kel onni on, se onnen kätketöön – traditiossaan ja erityisesti aleksitymiassaan. Kun hän on kyvytön ilmaisemaan tunteitaan sanoilla, tekee hän sen muilla keinoin: sydäntaudilla, verenpaineella, kolesterolilla, vatsahaavalla, rintasyövällä, astmalla, homepölykeuhkolla. Psykoosilla, masennuksella, paniikkihäiriöllä (= arktinen hysteria), pakko-oireisella häiriöllä, erakoitumisella. Loputtomalla kirjoittamattomien sääntöjen kunnioittamisella ja välittämisellä. Kertomusten, kuvien, sävellysten avulla tapahtuvalla luulojen ja vainoharhojen delegoinneilla (siirtämisellä sukupolvesta toiseen ja kolmanteen, aina neljänteenkin asti suo, kuokka ja Jussi-mentaliteetilla).
Todennäköisesti kreikkalaisen mytologian olympolaisuus ja sen kaikki jumalat olisi helposti korvattavissa kalevalaisen kerronnan sankareilla ja sammolla ja Pohjola onkin oiva Olympoksen synonyymi. Olisipa psykiatria syntynyt tässä arktisessa helvetissä, ettei Ulvovan myllärin ammattiauttajien olisi seminaareissaan ja työnohjauksessaan tarvinnut kätkeytyä Narcissoksen, Sapfon, Thanatoksen, Tantaloksen, Sisyfoksen tai Oidipuksen vaikeasti avautuvien tarinoiden taa. Helpompi olisi puhua Kullervon kirouksesta, Lemminkäisen äidin surusta tai Pohjan Akan ankaruudesta. Tuonelan lautturi ja Ilmarisen taokset ja Kullervon kyinen pelto: sillä folklorella Oulun piirillä olisi takuulla ollut nopeampi ja paremmin sertifioitu ISO-9001 tai Kings Fund- apu Ulvovalle myllärille. Näin nimismies ja maaherrakin olisivat, kunnanlääkärin ohella, antaneet tuon erakon rakastua ja parantua, kitsaasta kauppiaasta tai juoruilevista läheisriippuvaisista naapureista puhumattakaan. Aino olisi saanut omansa!
Arktisen ihmisen, hänen länsimaisen psykiatria-tieteen diagnostiikan mukaan häiriintyneen persoonallisuutensa kuvaukset Tacituksen, Waltarin, Linkolan, Linnan, Jotunin tai Erno Paasilinnan tavoin voi huoleti vaihtaa Kalevalan runoihin tai niistä Akseli Gallen-Kallelan ja Hannu Väisäsen luomiin kuvataiteen viesteihin yhtä hyvin kuin Sibeliuksen, Juice Leskisen ja Ismo Alagon sävelrunoelmiin.
Arktinen ihminen, itsemurhaan herkkä yhteisönsä syntipukki, on kuitenkin parhaiten edustettuna silloin, kun kuvaukset saavat laajan yleisön. Silloin ihmisen luonne voi muodostua myönteiseksi rakennuspuuksi ja muovata hänen minuuttaan selviytymistä auttavaan suuntaan, toki myös päinvastoin (Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset, Puhtaat valkeat lakanat- tai Hyvä veli TV-sarjat).
Burn-out-kirjallisuus ja loppuunpalamista saarnaavat ammattijärjestöjen itsesäälin purkaukset eivät kertaakaan ole onnistuneet ylittämään Jäniksen vuoden Vatasen esimerkin voimaa. Psykohistorioitsija Juha Siltala on taustoittaessaan RAID-televisio-draamaa onnistunut tavoittamaan jotain tuohon verrattavaa. Kymmeniä miljoonia maksaneen ja satojen, jossei tuhanten ammattilaisten kokoama IMS –87/Impro projekti (kansanterveyslaitoksen johdolla tapahtunut 1400 suomalaisen itsemurhan tarkka ja perusteellinen tutkimus ja siihen liittyvä itsetuhoa ehkäisemään tarkoitettujen suositusten satalukuinen "saarna") ei ole tuottanut sitä parantavaa ja kuntouttavaa viestiä mustissa syövereissään pähkäilevälle synkistelijälle, jonka hän saa Hurmaavan joukkoitsemurhan tarinasta.
Skitsofrenia-projekti, satojen ja taas satojen tieteilijöiden ja käytännön kliinikkojen kymmenvuotinen urakka, ei ole ylittänyt sitä tietoa ja kokemusta, jonka Ulvova mylläri niin kirjana kuin Vesa-Matti Loirin roolisuorituksenakin on tuonut kansan tietoisuuteen.
Alkuperäiskansan arktinen selviytyminen Hirtettyjen kettujen metsässä koltta-muorin viestinä on verrattavissa professori Juha Pentikäisen välittämään tietoon siitä, kuinka tsuktsit niemimaallaan käsittävät roolinsa ikääntyvinä, yhteisölleen tärkeinä tai turhina, taakkaa lisäävinä onnen tekijöinä, kokonaisuuden osina ja maailman ikkunan saranoina.
Tove Jansson kuvatessaan pyrstötähteä lähestymässä Muumilaaksoa tai Muumipeikkoa heräämässä kaamoskuutamoon muiden ymmärtäessä nukkua talviuntaan vatsansa täynnä havunneulasia on tässä samalla asialla.
Ihminen ei tule autuaaksi galluppien kertoessa ketä hän aikoo äänestää presidentiksi, kunnanvaltuutetuksi tai kirkkoväärtiksi. Hän tulee oivaltaneeksi elämänsä laidat tarinoiden, huumorilla tai tragikomiikalla reunustettujen, avulla. Kunhan ne tarinat ovat riittävän kevyitä kantamaan sen raskaan viestin, jonka niin Raamattu, Talmud, Koraani kuin kaukaisen idän pyhät kirjoituksetkin temppeleissä miljardeille raskautetuille välittävät.
Siltainsinööri, juoppo majuri, mainostoimittaja siinä kuin nimismies, maaherra ja kunnanlääkärikin ovat kertomassa meille kelottuville, postmoderneille ja kuolemanpelkoisille arktisille persoonallisuushäiriöisille sen saman tarinan, jota lapsemme (siis me itsekin jokin aika sitten) ahmivat Setä Topeliuksen, Markus-Sedän tai Muumien maailmoista.
Ei aina ole – psykiatriassakaan – valtavan tärkeätä muuttua. Useammin on tähdellistä nähdä aamuisessa tai aikakautensa peilissä kuva, joka – vaikka sitten käänteisesti, paradoksina – vastaa sitä todellisuutta, jossa oivaltava tarinankertoja meidät, minut, näyttää.
Englanninkielinen versio (Twilight zone)
Kuvitus (esitykseen liittyvä diasarja): Hilkka Liikkanen, Antti Liikkanen