Meitä alunperin oli kolme: yksi syntyi -39, kohta kuoli. Toinen syntyi -44, nyt kuoli. Kolmantena, pahnanpohjimmaisena, suuriin ikäluokkiin -46,
jäin sitten edustamaan koko kööria. Ja tietenkin tekijoitä, vanhempia, joita vietiin jo toistakymmentä vuotta sitten.
Vanhimmasta veljestä kuulimme vain tarinoita. Talvisotaa käytiin ja sydänleikkaajat olivat JSP- ja kenttäsairaalatöissa, esikoinen oli
tavallaan sankarivainaja, 3-kuukautisena.
Kouluaikana isoveli oli iso, mutta hyvätapainen. Liikkasen läskiksi koulukiusattu, ja minä tietenkin - silloin solakka ja liikkuvainen - sitten pikkuläski, muttei koulukiusattu.
Eikä se vanhempikaan kiusasta kai kovin piitannut. Muuankin Erkki-Jaakko-Sakari pikkuisena ja pippurisena aina väliin oli kimpussa kuin ampiainen ja kiinni kuin takiainen.
Eihän iso mies siihen mitään tohtinut: ravisteli pikkuiset irti ja soitti kitaraa, sitten rumpua, sitten ei kuitenkaan suutaan. Rauhallinen viilipytty, vähän ehkä kuitenkin onneton?
Istuimme toistakymmentä vuotta sitten länsimaisen sivistyksen raunioilla ja syntypaikoilla. Äiti ja isä olivat kuolleet, heidan mukaanaan meille kokonainen aikakausi, epookki.
Pyrimme luomaan uutta epookkia, uutta 40-luvulla syntyneiden aikaa ja oppia. Istuimme Kuolleen meren, pyramidien ja itkumuurin äärillä, hämmentyneinä ja vähän yksinjätettyinä. Päätimme elää ja tehdä sen tiettäväksi ja kertoa tarinaa seuraaville polville.
Tuosta Jerikon, Jerusalemin, Eilatin ja Tiberiaksen veljes-seminaarista irtosi niin paljon, etta kumpikin tahoillaan kertoi tarinaansa. Puhuimme
lähinnä, jos löytyi kuulijoita, aika vähän kirjoitimme. Sitäkin hiukan: viimeisinä aikoina kaikki ilmestyskirjankin mukaan haluavat kirjoittaa
kirjan.
Suomen toisen maailmansodan ympärille kertyvä historia alkaa nyt ehkä hahmottua.
Ihmiset ovat siinä iässä, silloin syntyneet, että he kertovat tarinan. He kertovat tarinan, joka on vaatimaton niihin sankaritaruihin verrattuna,
joita sodankäyneet ovat omina historioinansa tarjonneet.
Mutta suurten ikäluokkien, ja sodan aikana ja juuri sitä ennen syntyneiden tarinat ovat nekin vähitellen osa meidän kaikkien perustaa.
Mika Waltari , Väinö Linna, Veijo Meri ja monta muuta hienoa eepikkoa ovat meilla historioina, oppikirjoina ja syvyyksinä.
Mutta ne hautajaiset, joita nyt aletaan viettää, sodanaikaisen ja senjälkeisen ikäluokan alkaessa uupua vahitellen, ovat kaikki oma
tarinansa. Kaikki oma historiansa.
Irlannissa, maailman ehkä suomalaisimmassa maassa, hautajaiset ovat useimmiten koruton ja hiljainen tapaus.
Kuitenkin irlantilaisen maahanpanijaisen maine on iloinen, vähän raisukin usean päivän soitanta ja laulanta ja tanssinta poislähteneen
muistoa kunnioittamassa ja tarinaa kertomassa.
Suuret ikäluokat ja sodanaikaiset syntyjat Suomessa lähtevät nyt enimmiltään vaatimattomasti ja hiljaisesti.
Niinkuin tässä kay: toivomuksen mukaan Itämeren tuuliin ja tyyneen
sirottaen.
Mutta jokaisen lähtijän myötä syntyy uusi tarina, uusi kappale historiaksi.
Kuunnellaan niitä tarinoita, kerrotaan niitä eteenpain. Puhutaan ja kirjoitetaan silloin, kun tulee vuoromme!
Nyt minun vuoroni, ja isonveljen, Matin, tarina.
Antti Liikkanen