Vanhasta (56-vuotiaasta) muistista arvelen, että pula on henkisistä elämyksistä, kulttuurin kulutuksesta. Jonkin uuden näkemisestä ja kokemisesta ilman koheltavaa benjihyppymäistä räjähtävää.
Oman kaupungin orkesteria on käyty kuulemassa, oman kaupungin teatteria on koenneltu, pietarilaista balettia nautittu, suomalaista elokuvaa kotikatsomoissa makusteltu. Aina vain jotain tuntuu puuttuvan.
Pimeässä illassa, kynttilöiden valossa, on kuunneltu vaimon kanssa moskovalaista luostarinkuoroa, joka jostain syystä ei enää ole pariin vuoteen tullut elävänä Lappiin. Taitaa Oulu olla pohjoisin kirkko, jonka loistava miesäänien sinfonia täyttää. Olemmekohan kohdelleet luostarikuorolaisia jotenkin huonosti? Vai onko seurakuntamme satraapeissa joku idänkirkkoa kammoksuva?
Kyllähän se sieltä lopulta paljastui, mistä puute on: jokasyksyisestä galleria- ja teatterimatkasta syrjäisempään osaan Suomea, Helsinginniemelle päin.
Suunnitelma tosin oli lähteä taidenäyttelyn avajaisiin Islantiin, mutta pankkitili ei sitä tukenut. Islannin ulkomaankauppaministerille vielä piti mennä kehumaan, että tämän naisen kotimaahan olisi matka, mutta ei: lähemmäs riitti raha vain.
Ensin siis Ryhmäteatteri Pengerkadulla Helsingin Kalliossa ja Helluntaiaatto. Näytelmä, joka kertoo yllättäen jonkun päivän etukäteen sen, mitä Moskovan teatterissa sitten tapahtui. 1994 kirjoitettu näytelmä ja sen kirjoittaja ennustavat hyvin. Melkein yhtä hyvin kuin Günter Grass kirjassaan Ravunkäyntiä näki Myyrmannin tapahtumien taustat: 1900-luvun terveisiä tälle vuosituhannelle, sitähän se on.
Seuraavaksi Tukholmaan katsomaan impressionisteja. Siellä, sikäläisessä valtiontaidemuseossa, Gallen-Kallela, Schjerfbeck Renoir ja Kandinsky sulassa sovussa Monet´in ja van Gogh´in kanssa verkottavat kaunotaiteita kaipaavan mielen sateisen entisen emämaan katunäkymiin.
Pian ollaan Turussa, jossa elokuviin (kun ei niillä siellä ole kunnollista orkesteria eikä oikein enää teatteriakaan). Valhe on ranskalaisen elokuvan nimi. Sitä esitellessään valtalehden elokuvakriitikko heittää psykiatrille haasteen: taide kertoo ihmisen valheessa elämisen yleisen osan ja yksityisen tragedian paremmin kuin psykoanalyysi. Niin on jos siltä näyttää.
Kohta juna vislaa Tampereelle: ei kun taidenäyttelyihin ja gallerioihin. Teemu Saukkonen, Osmo Rauhala, Kari Cavén. Taas vislaa ja takaisin Helsinkiin. KOM-teatteri kertoo, miten ajattelimme ja teimme 70-luvun alussa, opiskelijat. Ja miten siitä saa kimmokkeen seuraava sukupolvi, meidän lapsemme. Ja tälläkin kertaa ilman psykoanalyysiä, mutta ajan luonnetta oudon tutulla tavalla kierrättäen.
Tuollaisesta nelipäiväisestä reissusta tulee väkisinkin vähän rähjääntyneenä kotiin. Mutta nyt on sielu valmis kaamokseen, sen pimeyden ja kylmyyden matkaansaattamaan luonnon retriittiin. Tietää ja tutaa, että sielu tarvitsi ja sai ravintonsa. Voi illalla köllähdellä sänkyyn Umberto Econ uusimman tiiliskiven uuvuttamana ihmetellen tarinan kulkua liki 1000 vuoden takaisissa uskonsodissa.
Vaimon unien sisältö tuntuu muuttuneen. Pitäisiköhän sittenkin uskoa psykoanalyysiin?