TAUTI VAI TUSKA
Valistuneeksi itseään haluavan terveys-alamaisen osa ei näinä päivinä ole helppo.
Se tieto, jonka varassa syödä, juoda, liikkua tai elää vuodenkiertoaan, median kuluttamisesta nyt puhumattakaan, on kovasti monimuotoista ja nopeasti vaihtuvaa.
Muutamia linjoja terveystiedon vuossa kuitenkin on nähtävissä, ainakin viimeisen lamaneläneen ja senjälkeisen suomalaisen tai eurooppalaisen yhteisön piirissä.
Näistä linjoista ja kehityskaarista yksi ongelmallisimpia on se hämäryys, johon epidemiologia ja sen uutisointi ovat viime vuosina urautuneet.
Epidemiologia tarkastelee sairauksien määrää, uusien tapausten ja jo sairastavien joukkoja ja pyrkii näistä tiedoista johtopäätöksiin siitä, mitä väestön terveydentilalle on tapahtumassa ja mitä pitäisi hoitaa.
Tämä sairauksien määrää ja määrän kehittymistä tarkasteleva tiede on viime aikoina tuottanut käyttöömme tietoja, joiden edessä välillä tuntee ainakin käytännön lääkäri itsensä aika avuttomaksi.
Yksi näistä tautimäärää koskevista tiedoisa tuli käyttöömme pari viikkoa sitten kansaneläkelaitoksen ja ministeriön tutkimuksen julkistuessa väestön henkistä hyvinvointia kuvaamaan.
Tässä tutkimuksessa, jonka puitteissa haastateltiin (EI siis TUTKITTU) pariakymmentätuhatta suomalaista, tulokseksi saatiin, että 60 % suomalaisista voi omasta mielestään henkisesti huonosti.
Johtopäätökset, joita tiedotusvälineissä tuon tiedon julkistamisen jälkeen on tehty, on osaltaan tehty ikäänkuin kyseessä olisi tutkimustieto väestön terveydentilasta tai sairaus-epidemiologiasta: näin paljon on tautia – ja siis sen hoitotarvetta.
Tutkimustulokseksi sanottua lukua – ja sen taustoja – valaisivat tulosten esittäjät vielä sillä, että itsekoetun henkisen pahoinvoinnin määrä on lisääntynyt puolella: 40 %:sta 60 %:iin. Ja tämä kaikki kymmenessä vuodessa!
Lääkäripäivillä ja lukuisissa kansainvälisissaä tieteellisissä kongresseissa on esitetty toisenlaisia lukuja. Toisenlaisia ovat myös luvut siinä tiedelehdistössä ja – kirjallisuudessa, joita vakavasti otettavana päivittäin tai viikottain seuraan antaakseni potilailleni mahdollisimman oikean tiedon siitä, mitä hän kenties sairastaa ja kuinka tuota vaivaa pitäisi hoitaa tai ehkäistä tai lisää tutkia.
Tuossa tieteeksi itseään kutsuvassa yhteisön tiedossa kerrotaan, että ihmisen henkinen sairastaminen on pysynyt suht koht samanmääräisenä tämän vuosituhannen loppuaikoina eli aikana, jona henkisiä sairauksia yleensä on luotettavasti mitattu.
Skitsofrenia ehkä on vähentymään päin (tämä joukko mielisairauksiksi kutsuttuja tiloja, joissa ulkoisen ja sisäisen maailman raja ihmisellä hämärtyy).
Tutkimuksin on myös osoitettu, että sairaudeksi kutsuttavissa oleva masennus on lisääntynyt länsimaissa koko tämän vuosisadan ajan, mutta ei puolella eikä miten sattuu. Masennus ja sen oheis-sairaudet ovat lisääntynee joillakuilla prosenteilla, tosin yhä nuoremmissa ikäluokissa. Kokonais-sairastavuus kuitenkin pysyy muutaman prosentin puitteissa ja elin-ikäinenkin sairastuvuus jää murto-osaan 60 %:n pahoinvointi-luvusta.
Minkäänlaista viitettä siitä, että sairaudet, joita varten me sairaaloita ja avohoito-asiantuntemusta rakennamme, olisivat mielenterveys-sektorilla rajusti lisääntyneet, ei kuitenkaan ole.
Ihan toinen asia on se, että tieto lisää tuskaa. Mitä enemmän ihminen saa tietää siitä kaikesta vääryydestä ja viekkaudesta, jota ympärillä ja omassakin sielussa löytyy, sen enemmän häntä harmittaa tämän ihmisen maailman kurjuus ja epätäydellisyys, myös omassa peilikuvassa.
Kuitenkin se tuska ja tyhjyys, keinottomuus ja ehdoton mustuus, joka vallitsee ihmispolon sielussa silloin, kun varsinainen murku iskee, on niin iso ja mahdoton juttu, että hoitojärjestelmissä olisi kiivaasti yritettävä keskittyä sen etsimiseen, hoitamiseen ja ehkäisyyn.
Psyykisen järjestelmän lukkiutuminen ihmisen sielussa ja ihmisten verkoissa on niin paha ja vaikea hoidettava, ettei sitä kannattaisi ihan hirveän usein sekottaa siihen harmittamiseen ja yhteisölliseen näköalattomuuteen, jota ainakin ilmestyskirjan kirjoittamisesta alkaen on ihmiskunnassa vallinnut: "maailmamme on muuttunut näinä viimeisinä aikoina. Lapset eivät tottele vanhempiaan, korruptio kukoistaa ja kaikki haluavat kirjoittaa kirjan. Lähestymme aivan ilmeisesti maailmaloppua" (assyrialainen kivikirjoitus 4700 vuotta sitten).
Antti Liikkanen
Kirjoittaja toimii ylilääkärinä Lapin keskussairaalassa