(kolumni Lapin Kansa sanomalehdessä II/99)
Liekö ollut Albert Camus viisaudessaan joka kehoitti ystävyyttä seuraavasti testaamaan: jos ystäväsi kysyy mielipidettä itsestään ja vannottaa totta puhumaan, oikein vannomalla, lupaa ja vanno. Sitten kerro asia niin mielin-kielin kuin kehtaat, valehtele parempaa minkä ehdit ja kas: kaikki pysyvät tyytyväisinä.
Jos ei ollut Camus, niin oli Steinbeck, sama se sille. Viisaita ja vähän kyynisiä kumpainenkin herra, rauha heidän sieluilleen.
Tämä totuuden ja valheen raja ja sen velvoittavuus on esillä juuri nyt elämässä monella lailla. Useampi tuhat edeskäyväksi haluavaa on parhaillaan joukossamme, minä kohta joukon jatkona, kertomassa totuudellisia käsityksiä siitä, miten maa makaa ja kuinka se tulisi järjestyä.
Niiden määrä, jotka tässä tohinassa jaksavat camuslaiset ja steibeckiläiset neuvot pitää sielunsa normeina, on lukuisa. Ne taas, jotka eivät näitä myöhemmän ajan Macciavelli´nsä osanneita valtioviisaita usko tai heidän oppejaan noudata, ovat todennäköisesti kaapimassa ääniammeiden pohjia sijoilla niin ja niin mones tuhannes.
Toivottavasti ei ihan näin, mutta jäljet kyllä pelottavat, ja kokopäiväinen silmien aukipito: ei ole montaa, jotka eivät olisi Camus´in Ruttoa lukeneet. Tai sen yksinkertaisempaa muotoa, Macciavell´in Ruhtinasta.
*************************************************
Moinen totuudenpuhumisen laji ei ole ominaista vain niille, jotka rakentavat menestystään tässä maallisessa vaelluksessa edustuksellisen demokratian valintaprosesseissa onnistumiseksi. Samanlaista totuuden rakkautta löydän kovin usein istuessani ammattikirjojeni parissa – siihenkin on aikaa, uskokaa pois.
Nykyisenä NET-aikana on itse asiassa aika nopeasti oleellisen tiedon äärellä omalla alallaan, jos kohta vain murto-osa tulee sitten omaksutuksi asti tavoitettua.
Psykiatrian ja psykologian alueella kuitenkin mielelläni liikun, kun surffi on päällä eli aikaa on katsella lyhennetyssä muodossa, mitä tiede-yhteisössä tapahtuu.
Yksi kovasti tapahtuva on se keskustelu, jota englantilais-johtoisesti käydään hoidon perusteista: pitääkö ihmisen hoitamisen – nyt siis psykiatriassa lääketieteellisen sairaanhoidon piirissä – tapahtua niin, että hoitomuodot on tieteen sääntöjen mukaan todistettu tehoaviksi ja hyödyllisiksi. Yksinkertaistaen: onko hoito parempi kuin tauti!? (ja onko tästä pitävä näyttö?)
Samalla kun virallisen hoitojärjestelmän piirissä tapahtuvaa hoitoa tarkastelee camuslaisittain, herkästi myös mieli palaa naapurin tontille: tekevätkö nämä vaihtoehtolääkinnän ismit todistuksensa ja toimensa omanvoiton vai asiakkaanvoiton pyynnistä?
Ei vaadi pitkää perehtymistä, kun mieli alkaa mustua. Tulee vastaan suuria ja ratkaisemattomia kysymyksiä, jotka koskettelevat aivan ydin-asioita toimissamme ja niiden vaihtoehdoiksi tarjotuissa toimissa.
Asia muodostuu vielä vaikeammaksi, kun katselee niitä kinoja ja oppiriitoja, joita käydään erikoisalani ulkopuolella: kuinka sydän hoidetaan, kuinka taas lonkka- tai polvinivel, miten verenpainetta lasketaan ja onko tupakoinnin lopettaminen vaarallisempaa kuin sen jatkaminen ja mistä iästä alkaen?!
*************************************************
Kävin asiassa äskettäin, NETissä luonnollisesti, kiivaan kirjeenvaihdon erää oppineen ystäväni kanssa. Samaan aikaan seurasin eräässä lääketieteen arvovaltaisessa lehdessä vastaavaa keskustelua. Molemmissa tapauksissa sävy lopulta alkoi olla sama: niin paljon ghost-busters´eja eli möröntappajia ei maailmaan saada, että näitä huuhaa-tieteitä voitaisiin edes sen vertaa kumota kuin niitä uusia sitten sikiää.
Näyttöön perustuva toiminta on toki järkevää ja eettistä ja sitä pitää tehdä, mutta tarinoihin ja perinteeseen, siis yksittäisiin dramaattisiin kokemuksiin perustuvaakin hommaa pitää sietää ja vähän suvaitakin.
Erityisesti näin, koska nämä todistamattomat hoitomuodot – tai poliittiset suunnannäytöt – eivät ole pelkästään huuhaa-palkintoja saavien puoskareiden vaan myös silloin tällöin ihan arvostettujen kolleegojen suosiossa ja suosituksissa.
Niin kuin asian oppinut ystäväni viime viestissään sanoi: ehkä meidän pitää hyväksyä se, ettei maailma ole, eikä elämä, eksakti tiede tai ettei kukaan siitä ainakaan halua tulevan sellaista; ehkä me menettäisimme elämästämme mystiikan hohteen?
Olisi nyt joku tapa, jolla voisi sitten ilmaista, milloin hohde tulee totuuteen pyrkimisestä, milloin taas mystiikan huuruista.
Antti Liikkanen
(kirjoittaja toimii ylilääkärinä Lapin keskussairaalassa)