Sisällysluettelo
Älykkyystutkimuksen historiaa ja teorioita 1
Yleisälykkyys eli g-faktori 3
Älykkyyden periytyvyydestä 4
Flynnin efekti 5
Sukupuolten väliset erot 6
Kuvantamistutkimuksien tulo älykkyyden tutkimukseen 7
Otsalohkojen osuus 9
Reaktioaika ja älykkyys 10
Herätevastepotentiaalit 11
Älykkyys ja rikollisuus 12
Pohdinta 13
Kirjallisuutta 16
Älykkyyden tutkimuksen pioneerina voidaan pitää brittiläistä monilahjakkuutta Sir Francis Galtonia, aikansa yleisneroa (1812-1911). Serkkunsa Charles Darwinin innoittamana hän alkoi vuonna 1865 tutkia perinnöllisyyttä. Hänen kiinnostuksensa ihmisten kykyjen jakaumaan keskittyi selvästi jakauman yläpäähän ja hän oli perinnöllisyyden vankka kannattaja. Hänen julkaisunsa "Hereditary Genius: An Inquiry into its laws and Consequences (1869)" ja "Inquires into Human Faculty and its Development (1883)" ovat alan klassikoita. Hän keräsi laajan aineiston ja kehitti muun muassa niiden käsittelemiseen korrelaation käsitteen, sekä regression kohti keskiarvoa, mikä tarkoittaa äärimmäisten perinnöllisten ominaisuuksien pyrkivän sukupolvelta toiselle periytyessään siirtyvän kohti jakauman keskimääräisiä tuloksia. Galton käytti ensimmäisenä Gaussin jakaumaa ihmisen psykologisten ominaisuuksien statistiikassa.
Vuonna 1904 Alfred Binet (1857-1911) nimitettiin hallituksen komiteaan, jonka tehtävänä oli tutkia henkisesti vajavaisten tilannetta Ranskassa. Tuolloin vastikään voimaan tulleet lait vaativat, että kaikkien ranskalaisten lasten oli saatava julkista opetusta. Niinpä Binetin ja Simonin 1905 suunnitteleman testin tarkoitus oli erottaa vajavaiset lapset normaaleista. Perusoivalluksena oli mittaaminen ikään suhteutettuna. Tällöin vajaakykyisten lasten suoriutuminen vastasi yleensä heitä nuorempien normaalien lasten suoriutumista. Vuoden 1905 Binet-Simonin testi, kuten sen uudistetut versiot vuosilta 1908 ja 1991 [sic] käsittävätkin valikoiman ilmeisen toisiinsa liittymättömiä tehtäviä, joista yleensä selvittiin kulloisellakin ikätasolla. Binet loi yksinkertaisen peukalosäännön, jonka mukaan kahta vuotta vastaava jälkeenjääneisyys ennakoi vaikeuksia normaalissa kouluympäristössä .Binet itse arvioi älykkyyden olevan huomattavassa määrin ympäristön tuotetta, ja hänen huomionsa keskittyikin lähinnä jakauman alapäähän, missä hän näki olevan suuria mahdollisuuksia älykkyyden kehittämiseen erilaisilla ympäristöön vaikuttavilla tekijöillä. Binet uskoi älykkyyden ilmenevän arviointikyvyn, huomionkiinnittämisen ja päättelykyvyn kautta, joihin ominaisuuksiin hän keskittyi testiään kehitellessään. Hänen mielestään testit olivat käyttökelpoisia vain diagnostisoitaessa kehitysvaikeuksia, joihin toivottavasti voitaisiin sitten hoidollisesti vaikuttaa. Tässä hänen näkemyksensä oli vastakkainen Galtonin näkemykselle, joka keskittyi jakauman yläpäähän ja näki nerouden lähes yksinomaan perinnöllisenä ja rakenteellisena ominaisuutena. Tämä heijastaa asiaintilaa yleisemminkin. Mitä hereditäärisemmin orientoinut tutkija on ollut, sitä enemmän hän on yleensä ollut myös kiinnostunut jakauman yläpäästä ja päinvastoin.
Lewis Terman (1877-1956) Stanfordin yliopistosta loi sitten käsitteen ÄO (IQ) saksalaisen William Sternin ehdotuksen mukaan. Hän jakoi älykkyysiän kronologisella iällä ja kertoi osamäärän sadalla desimaaleista pääsemiseksi. Hänen versiotaan Binetin testistä alettiinkin kutsua joskus Stanford-Binetin testiksi.
Charles Spearman (1863-1945) oli Wilhelm Wundtin oppilas ja aikalainen. Hänellä oli erittäin vahvat tilastomatemaattiset valmiudet, ja hän kehitti monia nykyisiä tilastotieteen menetelmiä. Harva tietääkään, miten voimakas vaikutus juuri älykkyystutkimuksella on ollut tilastomatematiikan kehittämiseen. Spearmanin työn tulosta on myös hänen nimeään kantava korrelaatiokerroin, jossa ei tarvitse olettaa jakauman olevan normaalijakauman mukaisen. Spearman kehitti myös faktorianalyysin, ja hän otti ensimmäisenä käyttöön termin yleisälykkyys (general intelligence, g) huomatessaan älykkyystestien eri osa-alueista saatujen tulosten olevan positiivisesti korreloivia ja vieläpä hierarkkisia. Tämä johti hänen älykkyyden kahden tekijän teoriaansa (two factor theory of intelligence). Tässä teoriassa g on varsinainen yleisälykkyys, joka on samalle yksilölle sama kaikissa älykkyyttä vaativissa tehtävissä, sekä spesifisistä tekijöistä , jotka ovat spesifisiä kulloisellekin tehtävälle ja vaihtelevat tehtävästä toiseen.
Raymond Cattel (1905-1998) kehitti Spearmanin näkemystä. Cattelin mukaan g-faktori edelleen koostui kahdesta komponentista: joustavasta (fluid) ja kiteytyneestä (chrystallized) älykkyydestä. Näistä edellinen oli päättelykykyä ja informaation käsittelykykyä, jälkimmäinen taas hankittuja taitoja ja tietoja ja tietojen soveltamista määrätyssä kontekstissa.
Hans Eysenck (1916-1997) on ollut monien huomattavien tutkijoiden opettaja. Hänen käsityksensä älykkyydestä muistuttaa Sternbergin vastaavaa. Eysenck erotti kolmenlaisen älykkyyden toisistaan: "Älykkyys A" oli puhtaan biologinen ja neuroanatominen käsite, "älykkyys B" edellisen ilmentymä käytännössä, ja "älykkyys C" suoriutuminen testeissä.
L. L. Thurstone (1887-1955) oli alun perin sähköinsinööri, joka sittemmin kiinnostui psykologiasta. Hän kehitti teorian, jonka mukaan oli olemassa seitsemän eri primääristä henkisen kyvykkyyden lajia: verbaalinen ymmärrys, kielellinen sujuvuus, numeraalinen kyvykkyys, avaruudellinen hahmottaminen, assosiatiivinen muisti, havaitsemisen nopeus, sekä järkeily. Hän on selvästi ollut Gardnerin innoittajana.
Howard Gardner (1943-) hylkäsi ajatuksen yleisälykkyydestä. Gardnerin mukaan älykkyys koostui useita toisistaan riippumattomista komponenteista, joita olivat mm. kielellinen ja matemaattinen kyvykkyys. Hänen älykkyyksiensä luetteloon kuuluivat lingvistinen, loogis-matemaattinen, musikaalinen, spatiaalinen, ruumiillis-kinesteettinen, interpersonaalinen, intrapersonaalinen ja naturalistinen älykkyys.
Robert Sternberg (1949-) esitti älykkyyden triarkkisen teorian. Hänen mukaansa älykkyyteen on huomioitava paitsi kognitiiviset prosessit myös älykkyyttä vaativa tilanne sekä se, kuinka älykkyys sitten suhteutuu ulkoiseen maailmaan. Sternberg ei sinänsä kiellä yleisälykkyyden (general intelligence, g-factor) olemassaoloa, mutta hänen mielestään se ei ole älykkyyden koko kuva.
Vastikään eläkkeelle jäänyt, joskaan ei työtään lopettanut, Arhur Jensen (1923-) on ehkä merkittävin nykyajan g-faktoriteorian tutkija ja kehittäjä. Hänen teoksensa "The g- Factor: the Science of Mental Ability" (1999) on ehkä kattavin koskaan julkaistu teos yleisälykkyydestä ja kuuluu alan perusteoksiin.
Nykyisin suurimman jalansijan on saavuttanut psykometrinen lähestymistapa ja sen käyttämä yleisälykkyyden käsite. Tämän lähestymistavan pohjana on varsin matemaattinen menetelmä nimeltään faktorianalyysi. Pyrkimyksenä on selittää mahdollisimman suuri tulosten määrä mahdollisimman taloudellisella tavalla. Jos lukuisat erityyppiset testitulokset korreloivat keskenään, ne voidaan selittää pienemmällä tekijöiden määrällä. Jos korrelaatioista paljastuu yhteinen faktori, se tarkoittaa sitä, että jokin yhteinen tekijä on mukana vaikuttamassa kaikkiin testituloksiin.
Snyderman ja Rothman tutkivat vuosina 1987 ja 1988 1020:n psykometristen mittausten asiantuntijan mielipiteitä. Heidän tutkimustuloksensa julkaistiin alun perin American Psychologist -lehdessä ja sen jälkeen vielä heidän julkaisemassaan kirjassa "The IQ Controversy: The media and Public Policy". Tällöin 58 % vastanneista oli sitä mieltä, että älykkyydessä on kyse yleisestä eikä niinkään useasta erillisestä kyvystä.
Jos ollaan aivan tarkkoja, g-faktoriteoria ja moniälykkyysteoriat eivät tosin ole ristiriidassa keskenään, sillä edellinen on teoria älykkyyden varianssista, ja jälkimmäiset taas sen rakenteesta. Ollakseen aidosti ristariitaisia olisi älykkyyden alalajien oltava toisistaan riippumattomia, mutta näin ei ole laita. Riippumattomuuden puolesta on vahvimpana argumenttina pidetty Joy Paul Guilfordin aineistoa Yhdysvaltain ilmavoimien henkilöstöstä noin viidentoista vuoden ajalta, ja senkin mukaan vain n. 24 % keskinäisistä korrelaatioista ei merkittävästi poikennut nollasta. Alliger kävi aineiston uudestaan läpi ja havaitsi tulokset virheellisiksi. Korjausten jälkeen hän havaitsi jopa keskimäärin 0,45:n suuruiset positiiviset korrelaatiot eri osa-alueitten välillä. (Alliger,1988)
Älykkyystestien faktorianalyysissa paljastuu yleensä seitsemän faktoria: verbaalinen sisältö, verbaalinen taito, abstrakti päättely, matemaattinen, visuospatiaalinen, muisti ja havainnointinopeus. Yhteys Thurstonin teoriaan on ilmeinen. Siinä, missä Thurstone oletti näiden faktorien olevan primäärejä ja toisistaan riippumattomia, g-faktoriteoria vain esittää niiden olevan alemman kertaluvun faktoreita. Nämä kaikki korreloivat keskenään siinä määrin, että on mahdollista sanoa jonkin tekijän olevan suurimmaksi osaksi testitulosten varianssin syynä. Tätä jotakin kutsutaan g-faktoriksi. Käsitteellisesti g-faktori ja älykkyys eivät ole tarkkaan ottaen aivan samat, mutta käytännössä tästä erosta ei useinkaan tarvitse välittää. Toisaalta tämä malli kyllä sallii myös g-faktorista riippumattomien faktorien olemassaolon, jotka voivat eriasteisesti esiintyä yhdessä sen kanssa. Näin näyttäisikin olevan. Naiset suoriutuvat miehiä paremmin havaintonopeudessa (perceptual speed), suunnilleen miesten tavoin verbaalisissa testeissä mutta huomattavasti huonommin avaruudellisissa osissa. Kiinalaiset ja japanilaiset taas voittavat pohjois- amerikkalaiset valkoiset avaruudellisissa mutta eivät verbaalisissa testeissä. Tämä kertoo siitä, että nämä testit mittaavat ainakin jossain määrin eri tekijöitä (1). Verbaalisten ja avaruudellisten osa-alueiden erillisyydestä kertoo lisäksi sukupuolikromosomiin liittyvä ilmiö: Miehillä, joilla on Klinefelterin syndrooma, esiintyy erityinen verbaalinen defekti (3), naisilla, joilla on Turnerin syndrooma, taas avaruudellinen (4).
Eri älykkyystestit ovat eri lailla g-painotteisia (g-loaded). Puhtaan g:n mittareita ei ole, mutta parhaiten tähän soveltuvat kulttuurista riippumattomat testit, kuten Raven's Progressive Matrices.
Kun tarkastellaan joukkoa älykkyystestejä ottaen huomioon niiden g-painotteisuus, voidaan havaita joitain kuvaavia yleistyksiä siitä, mitä g-faktori lähinnä on. Spearmanin mukaan kaikkein g-painotteisimmat testit ovat niitä, jotka vaativat koehenkilöä määrittämään ja huomaamaan suhteita. Jensen painottaa lisäksi mentaalisen käsittelyn merkitystä. Tällöin nousevat esille valinta, päätös, kekseliäisyys ja muut vastaavat tekijät. Myös tehtävän kompleksisuuden kasvaessa sen g-painotteisuus kasvaa rajusti. Itse asiassa Jensenin mukaan paras g:n mittari onkin enemmän testin kompleksisuus kuin sen varsinnainen sisältö. Näin yleisälykkyys, g-faktori, olisi lähinnä kykyä menestyksekkäästi käsitellä ja hallita kompleksisuutta.
Todistusaineisto geneettisen perimän vaikutuksesta yleisälykkyyteen on ehkä vahvempi kuin sen vaikutus mihin muuhun inhimilliseen ominaisuuteen (MacIntosh 1998) (1). Plomin mainitsee yli 8000 tutkitun ja yhdessä asuvan vanhempi-lapsiparin keskimääräiseksi korrelaatioksi r=0,43, ja yli 27 000 sisarusparin korrelaatioksi r=0,49. Kuitenkin tässä on vielä huomattava ympäristövaikutuksen mahdollisuus. Edelleen Plominin mukaan kaiken kaikkiaan tutkimuksissa, joihin on kuulunut yli 10 000 kaksosparia, keskimääräinen yleisälykkyyden korrelaatio on ollut r=0,86 identtisille kaksosille ja r=0,60 samaa sukupuolta oleville tavallisille kaksosille. Tämä viittaisi geneettisen vaikutuksen selittävän suunnilleen puolet yleisälykkyyden varianssista. Myös adoptiotutkimuksista on saatu samanlaisia lukuja. Kahdessa 1900-luvun alussa identtisillä kaksosilla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin erillään kasvaneitten kaksosten yleisälykkyyksien korrelaatio lähes samaksi kuin yhdessä kasvaneitten. Sellaisen parin korrelaatio oli r=0,78 93 (Bouchard & al 1990; Pedersen & al 1992) (5,6). Myös muitten lähisukulaisten adoptiotutkimukset, esim. 25-vuotinen Colorado Adoption Project viittaavat samaan suuntaan. (Plomin & al 1997) (4). On tietysti mahdollista, että heritabiliteetti voisi olla erilainen eri kulttuureissa, mutta tulokset ovat yhteneväiset eri puolilta maailmaa saaduissa tuloksissa. Vuonna 1998 ilmestyneessä teoksessaan g-Factor Jensen käsittelee myös perheiden välistä ja perheiden sisäistä varianssia päämääränään selvittää, ilmeneekö sama g-faktori perheiden sisällä ja niiden välillä. Käyttäessään dataa laajasta sisarustutkimuksestaan Jensen osoittaa näiden tekijöiden olevan lähes identtiset. Tämä löydös on myös toistettu (Nagoschi & Johnson 1987) (7).
Samoin teoksessaan g-factor Jensen myös kuvaa ehkä yllättävältä tuntuvaa tutkimustulosta: yleisälykkyyden heritabiliteetti kasvaa iän ja kehityksen myötä ja yhteisten ympäristötekijöiden vaikutus pienenee. Niinpä kypsyneiden aikuisten yleisälykkyyksien varianssista 80 % voi olla geneettisesti määräytynyttä.
Kun tarkastellaan ei-jaettuja ympäristötekijöitä, jotka vaikuttavat yleisälykkyyteen nuoruusiän jälkeen, Jensen päätyi tulokseen, että tällaisten tekijöiden aiheuttama varianssi on pääosin seurausta monien pienten tekijöiden varsin sattumanvaraisista vaikutuksista. Kuitenkin tällaiset vaikutukset ovat luonteeltaan voimakkaan biologisia (Jensen 1974) (8) ja voimakkaimmat vaikuttavat yleensä negatiiviseen suuntaan. Tällaisia voimakkaita vaikutuksia ovat esimerkiksi lapsuuden sairaudet ja traumat kuten myös prenataaliset vaikutukset.
Älykkyydellä on selvät polygeenisesti periytyvän ominaisuuden tunnusmerkit, joista mainittakoon esimerkiksi sukulaisavioliittojen aiheuttama lasku, joka on noin 7 pistettä serkusten ja sitä läheisempien sukulaisten avioituessa. Useiden vaikuttavien geenien ja geeniyhdistelmien joukossa toiset ovat tietenkin tärkeämpiä ja painavampia kuin toiset. Jos joukkoon sattuu eksymään erittäin merkittävä ja voimakkaasti vaikuttava geeni tai geeniyhdistelmä, saattaa tilanne alkaa jo muistuttaa lähes mendeliaanista periytymistä.
IQ QTL - projekti (QTL = Quantitative Trait Locus) etsii systemaattisesti QTL:iä jotka liittyvät älykkyyden normaalivariaatioon. Tässä projektissa vertaillaan hyvin älykkäitten ihmisten alleelien frekvenssejä kontrolliryhmänä toimiviin yksilöihin. Päämääränä ei ole löytää mahdollisia yksittäisiä nerouteen liittyviä geenejä, vaan etsitään sellaisia QTL:iä, jotka ovat toiminnassa koko älykkyysjakaumassa ulottuen sen yläpäästä aina henkiseen kehitysvammaisuuteen asti. Lähtöoletuksena on yksinkertaisesti se, että vaikka mikä hyvänsä monista geeneistä saattaa pilata normaalin kehityksen, huomattavan korkea kognitiivinen kyky vaatii useimpien positiivisten alleelien mukanaoloa, kun taas negatiivisia alleeleja ei saisi esiintyä kovin paljon. Jakauman molempien ääripäitten mukaan ottaminen mahdollistaa (toivottavasti) kohtuullisen tarkkuuden havaitsemisessa. Ensimmäisten julkaistujen tutkimusten joukossa oli 47 SSR-markerin joukko (short sequence repeat) kromosomi 6:n pitkässä haarassa (Chorney & al, 1998) (9) Tässä löydettiin yhteys markkeriin, joka oli insuliininkaltaisen kasvutekijä -2:n reseptorin geenissä. Tämän geenin on osoitettu olevan erityisen aktiivinen niillä aivoalueilla, jotka käsittelevät oppimista ja muistia (Wickelgren, 1998) (10) Tämä toistettiin sittemmin hieman eri tavalla (Hill & al, 1997) (11). Myös katepsiini-D:n geenin eksoni-2:n polymorfismin on raportoitu liittyvän älykkyyteen (Payton et al, 2002) (12). Itse Robert Plomin kuitenkin vielä kaipaa lisävahvistusta. Tämä projekti on työmäärältään valtava, ja jos on oikein huono onni, saattaa osoittautua, että QTL:t eivät edes selitä kovin suurta osaa älykkyyden geneettisestä varianssista. Lisäksi tutkimusmenetelmänä on alleellien assosiaatioiden, eikä niiden kytkeytymisen tutkiminen. Tämä siksi, että tutkimalla alleelien kytkeytymistä voitaisiin havaita vain ne QTL:t, jotka aiheuttavat vähintään 10 % varianssista. Assosiaatioita tutkimalla rajoina on vain niin tutkimus-, kuin verrokkiryhmienkin koko. On erittäin luultavaa, että älykkyyteen vaikuttavat hyvin monet eri geenit, joten yhden geenin osuus on todennäköisesti hyvin pieni, ja se voidaan havaita vain assosiaatiotutkimuksella.
Älykkyystutkimuksen arvoituksellisimpia havaintoja on ns. Flynnin efekti. Tämä tarkoittaa sitä, että älykkyysosamäärien on havaittu kasvavan sukupolvesta toiseen kaikissa niissä maissa, joista aineistoa on olemassa (Flynn, 1994) (13). Kasvu on vaihdellut 5-25 pistettä sukupolvessa. Suurimmat kasvut näyttävät olevan niissä testien alueissa, jotka mittaavat joustavaa älykkyyttä (Gf). Tämä on arvoitus, sillä yleisesti on hyväksytty ja vahvasti osoitettu, että aikuisiässä yleisälykkyyden varianssista n. 75 % johtuu geneettisistä tekijöistä. Nousu on ollut aivan liian nopeaa ja voimakasta voidakseen olla geneettisen evoluution aiheuttamaa, varsinkaan kun varsinaista valintapainetta ei itse asiassa edes ole ollut. Nyt on huomioitava, että nämä maat, joista aineistoa todella on olemassa ja joissa kasvua on havaittu, ovat suurimmaksi osaksi varsin kehittyneitä teollisuusmaita.
Mikä tekijä on sitten aiheuttanut havaitun ja mitatun kasvun, ja missä määrin tämä kasvu sitten todella kertoo kasvaneesta älykkyydestä?
Flynn päätyi löytöönsä analysoidessaan aiempaa aineistoaan ja hän julkaisi löydöksensä vuonna 1987. Samanlaisia havaintoja oli tehty jo aiemminkin. Aluksi hän tutki asevoimien soveltuvuustestejä, mutta koska niissä oli myös mukana huomattava koulutuksellinen painotus, hän päätti etsiä " puhtaita" älykkyystestejä, jotka korreloisivat asevoimien testien kanssa mahdollistaen aineiston paremman arvioimisen. Sellaista hän ei oikeastaan löytänyt mutta törmäsikin kultakaivokseen. Hän huomasi, että monista testeistä (varsinkin Standford-Binet ja WAIS) oli olemassa vanhat ja uudet versiot, joita joskus epähuomiossa käytettiinkin päällekkäin. Tällöin suoriutuminen oli selvästi parempaa vanhassa versiossa kuin uudessa. Havainnot toistuivat, ja löydöstä selitettiin aluksi sillä, että testit olivat luultua enemmän koulutuspainotteisia. Niinpä Flynn sitten tutkikin kaikkein abstrakteimpia ja puhtaimpia testejä, nimittäin Ravenin progressiivisia matriiseja. Hän kohautti tiedemaailmaa havaitsemalla näissä vieläkin suuremman nousun.
Flynnin alkuperäinen hypoteesi oli, että älykkyystestit eivät mittaisikaan itse asiassa älykkyyttä vaan jotain muuta, joka korreloisi sen kanssa. Flynn uskoi kysymyksessä olevan paremminkin abstraktin ongelmaratkaisukyvyn paranemisen kuin varsinaisen älykkyyden kasvun, mutta on vaikea ymmärtää, mitä tämä itse asiassa tarkoittaisi.
Sitten vuonna 2001 Flynn
itse yhdessä William Dickensin kanssa julkaisi Psycological Review
-lehdessä artikkelin "Heritability Estimates Versus Large Environmental
Gains: The IQ Paradox Resolved". Tämä huomionarvoinen artikkeli
on kokonaisuudessaan luettavissa myös internetissä osoitteessa www.apa.org/journals/rev
Flynnin efektin on tietysti jotenkin ilmettävä myös materiaalisessa neurologisessa koneistossa, joko syynä tai seurauksena. Mielenkiintoinen, toistaiseksi lähinnä hypoteesi, on ajatus adaptiivisista epigeneettisistä ja osin periytyvistä muutoksista.
J Philippe Rushton on tutkinut Flynnin efektin varianssia. Hänen mukaansa "lisäpisteet" eivät käyttäydy samalla tavalla muun kiistatta hereditäärisen aineiston kanssa. Faktorianalyysissä "lisäpisteet" klusteroituvat Varimax-rotaatiossa omaksi ryhmäkseen, joka erottuu selvästi muusta aineistosta. (Rushton, 1999) Ilmiö on selvä, mutta sen merkitystä on vaikeampi hahmottaa.
Kuten mittaukset yleensäkin, pyrkivät älykkyysmittaukset havaitsemaan eroja. Näin ollen myös mahdolliset sukupuolten väliset erot ovat olleet innokkaan tutkimuksen ja kiivaan spekuloinnin kohteina. Suunnattomasta työmäärästä ja lukuisista tutkimuksista huolimatta ei ole pystytty selvästi osoittamaan mitään selvää eroa yleisälykkyydessä, ei myöskään jakaumien laajuuksissa. (1). Sen sijaan eri osatesteissä on toistuvasti havaittu selviä ja merkittäviä eroja, joista huomattavimmat ovat avaruudellisessa hahmottamisessa ja verbaalisissa kyvyissä. Edellisissä miesten ja jälkimmäisessä naisten hyväksi. Lisäksi naiset näyttäisivät toistuvasti suoriutuvan paremmin havaintonopeudessa (perceptual speed) ja miehet taas aritmeettisissa ja matemaattisissa tehtävissä, ja näillä alueilla näyttäisi myös olevan selviä eroja jakaumien laajuuksissa. Miesten jakauma olisi laajempi avaruudellisissa, mekaanisissa ja numeerisissa kyvyissä (14). Tällainen epätasapaino miesten ja naisten välillä on johtanut aivojen lateralisaatioon perustuviin selityksiin, mutta aineisto on ristiriitaista, ja selityksetkin ovat joskus olleet jopa vastakkaisia ja toisensa poissulkevia. Eräs mielenkiintoinen selitys oli oletus X-kromosomiin liittyvästä resessiivisestä geenistä, joka liittyisi hyvään avaruudelliseen hahmottamiskykyyn. Tämä olisi helppo havaita perheiden sisäisiä suhteita tutkimalla, ja Staffordin (15) tutkimus vuodelta 1961 antoikin lupaavat teoriaa tukevat korrelaatiot. Laajemmat lisätutkimukset paljon suuremmilla aineistoilla eivät kuitenkaan ole vahvistaneet oletusta, vaan antaneet täysin poikkeavia tuloksia. Varsin hyvin on sitten kuvattu ja dokumentoitu sukuhormonien vaikutus. Naiset, joilla on synnynnäinen lisämunuaisten hyperplasia, ja siten siis suurempi syntymääkin edeltävä androgeenipitoisuus, menestyivät kontrolliryhmää paremmin avaruudellisissa testeissä, mutta eivät kuviopäättelytesteissä (16). Vastaavasti naisten, joilla on Turnerin syndrooma ja normaalia pienemmät androgeenipitoisuudet, on havaittu suoriutuvan heikosti avaruudellisissa testeissä (17). Myös muista, normaalimpien androgeenipitoisuuksien samanlaisista vaikutuksista avaruudelliseen kykyyn on saatu vastaavia tuloksia, mutta yhteys ei ole aukoton tai edes vailla poikkeuksia. Joissakin sukupuolieroissa on myös havaittu Flynnin efektin kaltaista muutosta, joka on pienentänyt joitakin havaittuja eroja, joskaan ei ole sanottavasti vaikuttanut naisten verbaaliseen ylivoimaan (1).
Tieteiselokuvien vakiohahmo, valtavan suuripäinen avaruuden muukalainen ylivertaisine aivoineen, heijastaa intuitiivista ja kansanomaista käsitystä suurikokoisten aivojen kaikenpuolisesta paremmuudesta. Yhteys on sattumalta todella hyväksytty, ja sitä on käytetty vertailevan eläintieteen puolella, missä ns. kefalisaatioindeksi (aivojen koko verrattuna ruumiin kokoon) onkin hyväksytty joskin karkea menetelmä arvioitaessa eri eläinlajien älykkyydeksi katsottua ominaisuutta. Ihmisiä tutkivien parissa tämä aihe on ollut paljon kiistelty. Koska tutkimusmenetelmät olivat pitkään vakavasti rajalliset, tulokset olivat myös ymmärrettävästi kiistanalaisia. Oikeastaan paras käytettävissä ollut keino oli verrata ruumiinavauksissa havaittuja aivojen märkäpainoja vainajan pakostakin karkeasti arvioituun älykkyyteen (Passingham, 1979)(18). Arviot elävien ihmisten mitattujen älykkyysosamäärien suhteista arvioitujen aivojen kokoon eivät olleet paljon tarkempia (Jensen, 1994) (19). Näin saatiin mahdolliseksi aivojen koon ja älykkyysosamäärän korrelaatioksi noin r=0,35 (Jensen & Sinha, 1993) (20). Vasta MRI:n tulo mahdollisti elävien ja funktionaalisten aivojen tarkan koon määrittämisen ja kohtuullisen luotettavan korrelaation mittaamisen.
Alkutyö tehtiin kuitenkin tavallisella tietokonetomografialla, alkujaan kuitenkin sellaisissa potilasryhmissä, joiden älykkyys oli epänormaalin matala. Kuitenkin älykkyystutkimuksen kannalta on olennaisempaa keskittyä normaalipopulaatioihin. Varhaisimpien tietokonetomografioitten rajoituksena oli vielä varsin paksu viipalekoko. Niinpä vuonna 1987 Yeo ja hänen työryhmänsä (21) arvioivat 41 koehenkilön mitatut älykkyysosamäärät ja niiden suhteen tietokonekonetomografialla arvioituihin aivojen tilavuuksiin. Tällä menetelmällä he eivät kuitenkaan saaneet luotettavaa korrelaatiota aivojen koon ja älykkyyden välille, vaikka kiinnostavana sivuhavaintona he löysivätkin korrelaation r=0,57 (p<0,001) aivopuoliskojen kokoeron ja verbaalisen tai toiminnallisen älykkyysosamäärän välille.
Tarkempia tuloksia ruvettiin saamaan millimetriluokkaa olevilla MRI-kuvauksilla. Willerman ym. (1991) (22) tutkivat neljääkymmentä opiskelijaa, jotka oli valittu edustamaan hyvin ja huonosti menestyneitä korkeakoulukelpoisuutta mittaavassa SAT-testissä. Kuvamateriaalista pyrittiin poistamaan luut, aivokalvot ja muut aivoihin kuulumattomat rakenteet. Näin käsitellystä aineistosta älykkyysosamäärän ja aivojen koon korrelaatioksi saatiin r=0,51 (p<0,01). Koska tutkittavat henkilöt edustivat kuitenkin jakauman äärilaitoja, tutkijat korjasivat arvioksi r=0,35. Seuraavat tutkimukset ovat antaneet lähes samansuuruisia lukuja. Samaiset Willerman ym tutkivat tästä samasta materiaalista myös mahdolliset hemisfäärien kokoerojen korrelaatiot verbaaliseen ja ei-verbaaliseen kognitiiviseen suorituskykyyn. He havaitsivatkin sellaisia tuloksia, jotka lähestyivät merkittävyyden rajaa. Kuitenkaan myöhemmissä tutkimuksissa selvää ja kiistatonta tällaista löydöstä ei ole havaittu.
Andreasen y.m. (1993) (23) tutkivat MRI:llä 67:ää normaalia sanomalehti-ilmoituksilla hankittua koehenkilöä. He havaitsivat positiivisen korrelaation aivojen koon ja älykkyysosamäärän välillä, jonka suuruus oli r=0,38 (p<0,01). He havaitsivat myös positiiviset korrelaatiot erikseen eri aivopuoliskojen, ohimolohkojen, hippokampuksen ja, kummallista kyllä, pikkuaivojen rakenteiden välillä. Sen sijaan korrelaatiota ei löytynyt tyvitumakkeiden tai aivoselkäydinnesteen välillä. Lisäksi korrelaatiot olivat vahvimmillaan harmaan aineen tilavuuden suhteen. Miesten ja naisten suhteen huomattavia eroja korrelaatioissa ei havaittu.
Muutamissa tutkimuksissa on yritetty tavoittaa spesifisiä älykkyyteen korreloivia aivoalueita, jotka korreloisivat joittenkin tiettyjen spesifisten älykkyystyyppien kanssa, mutta tällaisia luotettavia löydöksiä ei ole tietääkseni saatu. Näistä tutkimuksista on peräisin myös havainto ns. Jensenin efektistä: Mitä g-painotteisempi testi on (ks. myöh.), sitä korkeampi on älykkyysosamäärän ja aivojen koon välinen korrelaatio. Wickett et al (1994) (24) raportoivat käytännössä samansuuruisia korrelaatioita. Kuitenkin sattumalöydöksinä heidän tutkimuksistaan myöskin voidaan havaita, että klassinen pään ulkomittojen mittaaminen mittanauhalla ja siten saatu pään ulkomittojen mukainen arvio aivojen koosta korreloi hyvin huonosti aivojen todelliseen kokoon. Korrelaatio on vain luokkaa r=0,228.
On olemassa myös yksi tutkimus, jossa normaaleilla koehenkilöillä aivojen tilavuuden ja älykkyysosamäärän välillä ei ole havaittu korrelaatiota (Tramo ym., 1998) (25).
Vaikka havaitut korrelaatiot ovatkin merkittäviä, ovat ne myös yllättävän pieniä. Älykkyyden vaihtelusta normaalien ihmisten välillä aivojen koko selittää vain varsin pienen osan.
Spektroskooppinen magneettikuvaus (MRS) kykenee tutkimaan mm. eri välittäjäaineita, erilaisia kemiallisia yhdisteitä ja pH:ta elävissä aivoissa. Tällaisia tutkimuksia onkin tehty. Rae ym (1996) (26) tutkivat solun sisäisen pH:n ja älykkyysosamäärän välistä korrelaatiota. Jung ym (1999) (27) tutkivat n-asetyyliaspartaattia. Myös muita, osaksi julkaisemattomia, tutkimuksia on olemassa, mutta niistä ei ole käynyt ilmi mitään merkittävää. Kiinnostavimmat tulokset on kuitenkin saatu positroniemissiotomografiaa (PET) käyttämällä, joskaan tutkimuskohteena ei tällöin ole ollut aivojen koko sinänsä.
Positroniemissiotomografialla on tutkittu aivojen glukoosimetabolian tasoa ja vilkkautta ratkaistaessa alati vaikeammaksi käyviä kognitiivisia tehtäviä. Oman alansa klassikkotutkimuksen tekivät ja julkaisivat Haier ym. 1988 (28). Suureksi, joskin lyhytaikaiseksi, yllätyksekseen he havaitsivat mitatusti älykkäämpien koehenkilöiden aivojen glukoosimetabolian olevan vähäisempää kuin vähemmän älykkäiden koehenkilöiden. Löydös on kuitenkin täysin mielekäs: tehokkaat aivot työskentelevät tuloksekkaasti suuremmin kuormittumatta. Luonnollisena kysymyksenä nousi tietysti esille myös se, vaikuttaako oppiminen ja harjaantuminen jossakin tehtävässä glukoosimetabolian tasoon. Haier kumppaneineen tutkikin tätä asiaa käyttäen apunaan henkilöitä, jotka olivat täydellisen harjaantumattomia Tetrixin pelaamisessa. Pelitaidon kehittyessä ja tuloksien parantuessa pelaaminen muuttui myös yhä helpommaksi ja helpommaksi. Glukoosimetabolian taso myös laski vastaavasti. Kuitenkin he havaitsivat merkittävän käänteisen korrelaation glukoosimetabolian tason laskussa harjoittelun jälkeen saaduissa testituloksissa. He tulkitsivat asian niin, että älykkäämpien koehenkilöiden aivot tulevat oppimisen tuloksena helpommin tehokkaammiksi (Haier ym., 1992) (28). Suurimmat glukoosimetabolian tason laskut harjaantuessa havaittiin eniten g-painotteisissa testeissä.
Vuonna 1994 Miller esitti, että älykkyyden biologinen pohja olisi paremminkin aivojen valkea, eikä niinkään harmaa aine. Hänen väittämänsä oli, että älykkyyden ja myeliinituppien myeliinin määrän välillä olisi positiivinen korrelaatio. Korkeampi myeliinin määrä mahdollistaisi nopeamman informaation prosessoinnin. Penningtonin ynnä muiden tutkimus vuodelta 2000 (29) tukee jonkin verran tätä väitettä. He tutkivat aivojen tilavuutta kahdella ryhmällä. Varsinaisena tutkimuskohteena oli lukihäiriöisten ryhmä, jossa oli 25 paria monotsygoottisia kaksosia ja 23 paria heterotsygoottisia kaksosia. Kontrolliryhmänä heillä oli 9 paria normaaleja monotsygoottisia kaksosia ja 9 paria normaaleja heterotsygoottisia kaksosia. Aikaisempien tutkimuksien tapaan löydettiin lukihäiriöisten ryhmästä 0,42:n suuruinen korrelaatio aivojen tilavuuden ja älykkyysosamäärän välillä, ja kontrolliryhmästä 0,31:n suuruinen. He arvioivat myös aivojen eri rakenneosien tilavuudet. Silloin faktorianalyysi paljasti kortikaalisen faktorin ja subkortikaalisen faktorin, jotka yhdessä selittivät varianssista 64 %. Mielenkiintoista on, että valkoisen aineen määrä ei vaikuttanut lainkaan (r=-0,002) kortikaaliseen faktoriin, kun taas vaikutus subkortikaaliseen faktoriin oli lähes täydellinen (r=0,911). Niinpä valkoisen aineen määrä näyttäisi olevan aika lailla riippumaton kortikaalisen harmaan aineen määrästä. Huomattavaa on myös, että nämä kaksi faktoria korreloivat älykkyysosamäärän kanssa eri tavoin. Kortikaalinen faktori korreloi lukihäiriöisten ryhmän älykkyysosamäärien kanssa korrelaatiolla 0,16, kun taas subkortikaalisen faktorin korrelaatio oli 0,41. Kontrolliryhmässä nähtiin sama vaikutus. Kontrolliryhmän kortikaalisen faktorin ja älykkyysosamäärän välinen korrelaatio oli 0,13 ja subkortikaalisen faktorin korrelaatio 0,34. Nämä tulokset tukevat ajatusta, että valkoinen aine välittäisi suuremman osan aivojen tilavuuden ja älykkyyden välisestä suhteesta. Nyt on ehdottomasti huomattava, että tässä siis puhutaan todellakin nimenomaan aivojen koon ja älykkyysosamäärän välisestä korrelaatiosta, jota selitetään, ei itse älykkyydestä.
Toisenkinlaisia tuloksia on saatu. Andreasen ym. (1993) (23) havaitsivat valkoisen aineen korreloivan kertoimella r=0,14. Harmaa aine taas heidän tutkimuksissaan korreloi kertoimella r=0,35. Schoenemann ym. (2000) sekä Gur ym. (1999) (30) havaitsivat harmaalle ja valkoiselle aineelle käytännössä samansuuruiset korrelaatiot. Kahdessa tutkimuksessa taas havaittiin päinvastaiset suhteet. Kaikkiaan seitsemän tutkimuksen painottamattomat havaittujen korrelaatiokertoimien keskiarvot ovat valkoisen aineen tilavuudelle ja älykkyysosamäärälle 0,31 ja harmaan aineen tilavuudelle ja älykkyysosamäärälle 0,27. Näin ollen pelkät tilavuuden mittaukset eivät sinänsä tue Millerin väitettä vuodelta 1994.
Valkoisen aineen merkitys älykkyysosamäärän kannalta kuitenkin korostuu uudelleen, jos otetaan huomioon myeliinin muutkin ominaisuudet kuin pelkkä tilavuus. Vuonna 1999 Willermann ym. (31) tutkivat magneettikuvien kontrastin astetta tutkittavien aivojen harmaan ja valkea aineen välillä. Eri ihmisillä esiintyy suuria yksilöllisiä eroja siinä intensiteetissä, miten harmaa ja valkea aine kuvautuvat MRI-kuvassa. Tutkijat havaitsivat r=0,54:n suuruisen korrelaation valkoisen ja harmaan aineen kontrastin, sekä toisaalta älykkyysosamäärän välillä. Kuitenkin tätä kontrastia voivat selittää myös monet muut biokemialliset tekijät kuin pelkkä myeliinituppien laatu.
Vuonna 2001 marraskuussa Haier, Thompson, Cannon ja Toga julkaisivat tutkimustuloksiaan Nature Neuroscience -lehdessä. He olivat tutkineet kaksospareilla aivojen harmaan aineen määrää ja rakennetta aivojen frontaaliosissa. Heidän mukaansa tämä oli voimakkaasti periytyvää, ja näiden rakenteiden he katsoivat voimakkaasti liittyvän älykkyysosamäärään. Tutkimuksessa olivat mukana myös Suomen kansanterveyslaitos, sekä Helsingin ja Oulun yliopistot. Tutkimuksen kuvamateriaalia voi tarkastella verkko-osoitteessa
http://www.loni.ucla.edu/
Tätä kirjoitettaessa
Haierin, Alkiren, Headin, Jungin ja Yeon uusinta tutkimusraporttia ei
ole vielä julkaistu painettuna, mutta selostus havainnoista on jo verkossa
mm. osoitteessa http://today.uciedu/news
Vaikka informaation prosessoinnin nopeus on jo vanhastaan hyvin tunnettu älykkyysosamäärän korrelaatti (Vernon 1987) (32) se ei kuitenkaan lepää kokonaisuudessaan vain myeliinituppien ominaisuuksien varassa. On syytä olettaa yksilöllisiä eroja myös muissa neurokemiallisissa ominaisuuksissa.
Prefrontaalinen cortex käsittää ihmisillä noin 30 % kaikesta kortikaalisesta aineksesta, kun taas apinoilla se on noin 10 %. Ilmeinen ero ihmisten ja apinoiden välillä on esimerkiksi kielellinen lahjakkuus, mutta otsalohkoilla ei ole juuri minkäänlaista kielellistä funktiota. Toinen ero on (uskoaksemme) yleisälykkyydessä, mutta aineisto otsalohkojen merkityksestä sille on yllättävää ja paradoksaalistakin. Hebb ja Penfield kuvasivat 1940 potilaan, jolla oli hallitsematon epilepsia. Hänelle suoritettiin otsalohkojen molemminpuolinen ablaatio (33). Operaatiota ennen hänen ÄO:nsä oli ollut vain n. 80, mutta sen jälkeen se havaittiin normaaliksi. Ilmeinen selitys lienee, että epilepsia oli haitannut hänen suoriutumistaan, mutta havainto on silti kiinnostava ja tavallaan jopa viehättäväkin. Myöhemmin vuonna 1964 Teuber tutki siihenastisen aineiston otsalohkojen funktiosta ja päätyi tulokseen, että niillä ei ollut mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Tämä käsitys säilyi kauan. Katsottiin, että otsalohkot vaikuttivat suunnitteluun ja ongelmanratkaisuihin mutta eivät itse älykkyyteen (34). Tarkkaan ottaen tämä ei pitänyt paikkaansa edes mainittujen tutkijoiden omien havaintojenkaan mukaan. Jo Hebb oli havainnut, että frontaalipotilaiden ÄO:t riippuivat rakaisevasti siitä, minkätyyppisillä testeillä ne oli mitattu. Tulokset saattoivat olla täysin normaaleja verbaalispainotteisissa testeissä mutta vakavasti huonontuneita ei-verbaalisissa (35). Myös Duncanin ryhmä havaitsi tämän.
Tämän alan pioneerityönä on Jensenin ja Munron työ vuodelta 1979 (36). Reaktioaikaa oli tutkittu jo 1900-luvun alussa, mutta se oli sittemmin hylätty tutkimuskohteena. Vasta informaatioteoreettinen lähestymistapa ärsykevaihtoehtojen lukumäärän ja kokonaisreaktioajan välillä herätti kiinnostuksen uudestaan (Hick 1952; Hyman 1953) (37, 38). Saatiin viitteitä siitä, että ärsykevaihtoehtojen lukumäärän logaritmi reaktioaikaan nähden olisi (Roth, 1964) (30) huomattavan verrannollinen psykometrisesti mitattuun älykkyyteen, kun taas yksinkertainen reaktioaika ei sitä ollut. Lisäksi testijärjestelystä pyrittiin erottamaan erikseen motorinen komponentti. Kokonaisreaktioaika korreloi kohtuullisesti (negatiivinen korrelaatio) koehenkilöiden varsin abstraktissa älykkyystestissä (Raven's Progressive Matrices). Selvimmin ehkä älykkäimpiä koehenkilöitä kuitenkin kuvasi reaktioaikojen tasaisuus. Niissä ei ollut kovinkaan suurta vaihtelua suorituksesta toiseen, ja varsinkin reaktioajat pitenivät varsin hitaasti tehtävän kompleksisuuden kasvaessa. Tämä tasaisuus ja reaktioaikojen hidas piteneminen onkin tällaisten kokeitten ehkä merkittävin ja usein toistettu ominaisuus. Yllättävää kyllä myöskin motorisessa komponentissa havaittiin samanlaista ilmiötä. Nyt kannattaa huomata, että tällaiset tehtävät eivät perustu minkäänlaiseen oppimiseen eikä niillä ole minkäänlaista kognitiivista sisältöä. Korrelaatio varsin selvästi puhuu sen puolesta, että älykkyys ei ole sidoksissa vain tietoihin ja taitoihin. Jensen itse kuitenkin varoitti siitä mahdollisesti hyvin yksinkertaistetusta ja ehkä henkisesti laiskasta oletuksesta, että tulokset kuvaisivat vain terävän mielen nopeutta. Tuohon aikaan ei ollut vielä juurikaan minkäänlaista asiaa valaisevaa biologista tutkimustietoa. Kuitenkin selvää oli, että useimmat mitatut reaktioajat olivat paljon pidempiä kuin teoreettinen ehdoton 100-150 millisekunnin minimi, mikä tarvittaisiin perifeeriseen ja sentraaliseen prosessointiin. Lisäksi reaktioajat olivat pidemmät toisistaan eroteltavien ärsykkeiden muuttuessa samankaltaisemmiksi. Myöskin reaktioaika ja sen muutokset lapsuudesta teini-ikää lähestyttäessä muodostivat varsin kasvukäyrän kaltaisen käyrän.
On herännyt varsin mielenkiintoinen ja houkutteleva ajatus siitä, että joissain olosuhteissa varsinaisten älykkyystestien sijaan olisikin mielekkäämpää käyttää yksinkertaisia kronometrisiä testejä (Deary & al 2000) (40). Matarazzo (1992) (41) myös ennusti yksinkertaisten kronometristen testien muitten biologispainotteisten mittausten ohella tulevaisuudessa muodostavan psykometristen testien huomattavan osan.
Vuonna 1993 Jensen käsitteli teoksessaan The g-Factor jälleen reaktioaikojen ja yleisälykkyyden välistä korrelaatiota neuraalisella tasolla. Tällöin hän ehdotti hermoston kokonaisjohtumisnopeutta varsin perustavaksi, joskaan ei ratkaisevaksi. Kun ne erot johtumisnopeudessa, jotka yleensä ovat mitattavissa, eliminoitiin järjestelyistä (Vernon & Mori 1992) (42), korrelaatiot eivät kuitenkaan sanottavasti muuttuneet. Vuonna 1993 Jensen edelleen esitti, että hermovälittymisen taustakohina (noise) tai virhemäärä olisi ratkaisevana tekijänä yhdistämässä älykkyystestien tuloksia ja reaktioaikojen muuttuvuutta.
Eysenck (1987) (43) piti tätä perustavana tekijänä. Lisäksi kun aivan yksinkertaisista reaktioaikojen mittaamisista siirryttiin yksinkertaisiin kognitiivisiin tehtäviin (Elementary Cognitive Tasks, ECT), joissa oli jo jonkin verran kognitiivista sisältöä mutta niin yksinkertaisessa muodossa, että se ei ollut kenenkään kykyjen ulkopuolella, havaitunlaiset korrelaatiot esiintyivät entistä vahvempina (Jensen 1998). Jälleen huomattavan merkittävään asemaan nousi kunkin koehenkilön tulosten tasaisuus, eikä niinkään tarvittava aika sinänsä. Polczyk ja Necka (1997) (44) testasivat ja vahvistivat hypoteesin, jonka mukaan älykkyyden ja reaktioaikojen välinen korrelaatio olisi pienempi sellaisilla ihmisillä, joilla oli kohtuullisen suuri ja tehokas työmuisti. Toinen edellistä läheisesti muistuttava tutkimuskohde on havainnointiaika (Inspection Time, IT). Noin kokonaisuutena IT-älykkyyskorrelaation on havaittu olevan suunnilleen r=0,5 (Kranzler ja Jensen 1989) (45).
Havainnointiaikaa mitataan houkuttelevan yksinkertaisella ja kohtuullisen halvaltakin tuntuvalla laitteistolla. Tehtävänä on erottaa, kumpi kahdesta viivasta on pidempi. Suurimman osaa aikaa pituusero on maskeerattu, ja maski poistetaan halutun pituisiksi väliajoiksi. Koehenkilöllä on sitten aikaa rauhassa ilmoittaa valintansa. Tämä poistaa motorisen komponentin myös lähes täysin. Myöskään IT ei näin ole suoritusnopeuden suora mittari. Paremminkin se mittaa kynnysarvoa, joka kuvaa suoritustarkkuuden rajaa. Nopeus, jota se ehkä parhaiten kuvaa, on informaation käsittelyn nopeus.
Nettelbeck ja Lally (1976) (46) raportoivat ensimmäisenä korrelaation IT:n ja älykkyysosamäärän välillä. Vuonna 1982 samoin Jensen raportoi r=0,31 suuruisesta korrelaatiosta IT:n ja Ravenin älykkyystestitulosten välillä. Sittemmin tutkimuksia on ollut useita. Kranzler ja Jensen tekivät vuonna 1989 (47) meta-analyysin 31 tutkimuksesta ja havaitsivat IT:n ja yleisälykkyyden välisten korrelaatioitten keskiarvoksi r=0,29. Tämä oli kokonaiskeskiarvo korjaamattomana. Tällaisten kokeiden suorittaminen on kuitenkin yllättävän tarkkaa. Grudnik ja Kranzler (2001) (48) havaitsivat meta-analyysissään, että jos koejärjestelyistä johtuvia artefaktavirheitä ei korjata, 95 %:n luotettavuudella useimmissa meta-analyyseissä ei havaita merkittävää korrelaatiota. Kahdenkymmenenviiden vuoden tutkimusten jälkeen voidaan kuitenkin sanoa, että kohtuullisen voimakas korrelaatio IT:n ja älykkyysosamäärän välillä on olemassa.
Tavallisen EEG:n tutkimisella ei ole saavutettu mitään kovin suurta mielenkiintoista informaatiota. Ehkä huomionarvoisimmat löydökset liittyvät alfa-aaltoihin, eli taajuuksiin 7.5-12.5 Hz, mitkä yleensä tulevat esille tutkittavan ollessa rentoutuneessa valvetilassa silmät kiinni. Alfa-aaltojen frekvenssin ja ÄO:n välillä on toistuvasti havaittu positiivisia korrelaatioita, jotka vaihtelevat nollasta noin 0,65:een, muuta koejärjestelyjen moninaisuus tekee tulosten tulkinnan vaikeaksi ja meta-analyysit vaikeiksi, ellei suorastaan potentiaalisesti harhaanjohtaviksi. Tämän korrelaation tulkinta ja merkitys ovat suureksi osaksi varsin epäselvät, mutta tähän ilmiöön syyksi on esitetty esim. korkeaan ÄO:ään liittyvää normaalia suurempaa tarkkaavaisuuden perustasoa.
Selvempiä löydöksiä on sen sijaan saatu keskimääräisten herätevastepotentiaalien (AEP, Averaged Evoked Potential) tutkimisella, jolloin tavalliseen EEG:aan sisältyvä "kohina" ei niin häiritse. Jos katsotaan keskimääräisten herätevastepotentiaalien kuvaajien osia, niin lähes kaikissa niissä havaitaan merkittävät korrelaatiot ÄO:iin poikkeamien määrässä perustasosta, latenssissa, amplitudissa ja kompleksisuudessa. On joskus väitetty, että AEP pystyy havaitsemaan erot vain jälkeenjääneitten ja toisaalta normaaliälyisten tai heitä älykkäämpien välillä, mutta samat erot havaitaan myös näitten ryhmien sisällä (Jensen, 1998). Korkeampaan ÄO:aan liittyy keskimäärin lyhyemmät latenssit, enemmän poikkeamia perustasosta, pienemmät amplitudit ja suuremmat kompleksisuudet sekä pienempi yksilökohtainen vaihtelu. Näistä lyhyitten latenssien katsotaan kuvaavan nopeampaa neuraalista reaktiota ja pienempien amplitudien taloudellisempaa energian käyttöä. Kun otetaan lisäksi huomioon yksilökohtainen konsistenssi, kuva on hyvin samankaltainen kuin edellä kuvatussa reaktioaikojen tarkastelussa ja tehokkuutta koskevilta osin myös sopusoinnussa glukoosimetaboliaa koskevien havaintojen kanssa. AEP:n osien ja ÄO:n väliset korrelaatiot vaihtelevat tyypillisesti välillä 0,30-0,60, ja suurimmat korrelaatiot löytyvät ensimmäisten ja toisten P-poikkeamien välisiltä alueilta. P3-poikkeaman latenssilla on myös havaittu merkittäviä korrelaatioita ÄO:ään (49). P3-latenssin katsotaan yleisesti kuvaavan signaalin vastaanottamisesta sen evaluoimiseen kulunutta aikaa. Sen korrelaatio ÄO:ään on kuitenkin heikompi, ja siihen ilmeisesti sisältyy paljon muitakin biologisia muuttujia eikä sen yhteys ei ole yhtä selvästi havaittu kuin aiempien latenssien P1 ja P2.
Edward Schafer kehitti neuraalisen sopeutuvuuden (NA, Neural Adaptability) käsitteen yhdistelemällä eri tilanteissa saatuja herätepotentiaaleja (50, 51). Tässä auditorinen AEP havaitaan ensin antamalla itse viisikymmentä auditorista stimulaatiota noin parin sekunnin välein. Sitten annetaan samanlainen satunnainen sarja koneen tuottamana koehenkilön ollessa toimettomana. NA-tulos on automaattisen stimulaation herätepotentiaalien amplitudien keskiarvo verrattuna itse tuotettujen keskiarvoon. Korkean ÄO:n omaavilla ihmisillä tämä luku on korkeampi kuin matalan. Itse annetun ärsykkeen odottaminen johtaa pienempään EP:n amplitudiin, ja mitä korkeampi ÄO, sitä pienempi amplitudi. Jälleen näyttäisi siltä, että kyse olisi taloudellisemmasta energian käytöstä. NA:n korrelaatiot ÄO:n kanssa näyttäisivät olevan 0,50:n ja 0,70:n välillä (Jensen, 1998). Toinen Schaferin EP:n amplitudeista johtama käsite on EP:n habituaatio: Amplitudi pienenee ärsykkeiden toistuessa. Samoin 50 tasaisin välein toistuvan ärsykkeen ensimmäisten ja viimeisten 25 EP:n amplitudien keskiarvojen suhde kuvaa habituaatioindeksiä (HI), ja se on suurempi korkean ÄO:n omaavilla. Schafer testasi hypoteesia, voisiko kognitiivisen testin g-lataus ennakoida sen korrelaatiota habituaation kanssa. Hänen koeryhmässään oli 52 normaalia aikuista, joiden ÄO:t vaihtelivat 98:sta 142:een. Täysimittaisessa Wechslerin testissä HI:n korrelaatio tulokseen oli 0,59, ja korjattuna koeryhmän määritelmäalueelle se nousi 0,73:een. Sitten jokaisen osatestin g-latauksien mukaan laskettu korrelaatio oli jopa 0,80 (51). Samanlaisia tuloksia on saatu myös muunlaisista AEP:n osien erilaisilla yhdistelmillä tehdyillä kokeilla.
Jo yli sadan vuoden ajan on esitetty enemmän tai vähemmän perusteltuja epäilyksiä siitä, että alhainen älykkyys liittyisi jotenkin rikollisuuteen. Tutkimuksen alkuajoilta mainitsen vain nimiltä kaksi lähinnä historiallisesti arvokasta tutkimusta. Richard Dugdalen tapausselostus "The Jukes: A Study in Crime, Pauperism, Disease and Heredity" (1877-1895) on selostus eräästä pikkurikollisuvusta, jolle Dugdale antoi peitenimen "Jukes". Toinen samanlainen sukututkimus oli Henry Goddardin "The Kallikak Family: A Study in Heredity of Feeble-mindedness" (1912-1931). Nämä tutkimukset paljastivat varsin vahvan korrelaation alhaisen älykkyysosamäärän ja rikollisuuden välillä, mutta myös kritiikki oli voimakasta, ja myöhemmin mahdollisten eugeniikkaan houkuttelevien johtopäätösten pelko tukahduttikin tutkimuksen aina 1970-luvulle asti käytännössä lähes kokonaan.
Aihe nousi uudestaan esille Travis Hirschin ja Michael Hindelangin julkaistessa vuonna 1977 American Sosiological Reviewissa asiaa käsittelevän artikkelin. Tämän artikkelin mukaan oli olemassa huomattava käänteinen korrelaatio älykkyyden ja rikollisen ja nuorisorikollisen (delinquence) käyttäytymisen välillä. Hirschin ja Hindelangin artikkelia, jota voimakkaasti kritisoitiinkin, seurasi ainakin kolme asiaa käsittelevää artikkelia, joissa kaikissa on havaittu vastaava ja huomattava korrelaatio (Quay 1987; Lynam & al 1993; Stattin& Klackenberg-Larsson 1993) (52,53, 54). Kriminologit eivät ole kuitenkaan pitäneet yhteyttä erityisen merkittävänä. Ellisin ja Walshin (1999) (55) mukaan alhainen älykkyys oli. vakavan ja toistuvan rikollisuuden syiden joukossa. vasta 19:s.
Ellis ja Walsh ovat analysoineet useita maapallon eri puolilla tehtyjä tutkimuksia. 68:sta nuorisorikollisuutta käsittelevästä tutkimuksesta 60:ssä havaittiin huomattava negatiivinen korrelaatio älykkyyden kanssa, mutta kahdeksassa tutkimuksessa taas ei havaittu merkittävää korrelaatiota. Aikuisten rikollisuutta käsittelevästä 19 tutkimuksesta 15:ssa havaittiin merkittävä negatiivinen korrelaatio. Uusintarikollisuutta koskevat tutkimukset paljastavat hieman toisenlaisen kuvan. Ellis ja Walsh löysivät 19 tutkimusta, joista vain seitsemässä oli havaittu merkittävä negatiivinen korrelaatio ja neljässä tutkimuksessa jopa merkittävä positiivinen korrelaatio.
Kokonaisälykkyyden ja rikollisuuden mahdollisen yhteyden lisäksi on sittemmin älykkyystestien tulokset jaettu useissa tutkimuksissa kahteen pääkomponenttiin ja kumpaakin komponenttia on verrattu rikolliseen käyttäytymiseen. Näin on saatu esiin ilmiö, joka on nimetty intellektuaaliseksi epätasapainoksi. Intellektuaalinen epätasapaino tarkoittaa sitä, että tutkittavan tulokset kielellisissä ja ei-kielellisissä osioissa ovat selvästi toisistaan poikkeavat. Näyttäisi siltä, että lainrikkojat ovat muita useammin tässä suhteessa epätasapainoisia, ja että epätasapainon suunta on sellainen, että ei-kielelliset tulokset ovat huomattavasti suuremmat kuin kielelliset. Standardoitujen älykkyystestien kielellisistä osioista saadut tulokset ovat nuorisorikollisilla, pikkurikollisilla ja antisosiaalisilla persoonallisuuksilla usein epätavallisen matalat. Toisaalta taas ei-kielellisissä, suorituspainotteisissa osioissa rikolliset ovat lähempänä keskiarvoa tai jopa joskus sen yläpuolella (Walsh 1991; Lyman & al 1993; Angenent & DeMan 1996) (56, 53, 57). Useimmissa näissä tutkimuksissa epätasapainon suuruudeksi on havaittu 3-5 pistettä (Stattin & Klackenberg-Larsson 1993, Law & Faison 1996) (54, 58). Kannattaa huomata, että viidesosassa tutkimuksista ei havaittu merkittävää epätasapainoa. Tämä saattaa johtua tutkimusten suhteellisen pienistä otoksista. Yhdessä tutkimuksessa myös havaittiin merkittävä poikkeama päinvastaiseen suuntaan, ja tämä sattuukin olemaan ainoa tutkimus, jossa on mukana myös tutkitun itsensä myöntämä huumeiden käyttö.
Jotkut ovat tulkinneet havaitun ÄO:n ja rikollisuuden välisen korrelaation heijastavan sitä, että vähemmän älykkäät rikolliset yksinkertaisesti jäävät useammin kiinni. Tähän voidaan huomauttaa, että suurin osa myös tutkittujen itsensä myöntämästä rikollisuudesta kertoo samaa, paitsi huumausaineiden käytön kohdalla (West & Farrington 1973) (59). Lisäksi näin ei voida selittää sitä, miksi keskiarvoa alhaisempi älykkyys on tavallista myös käytöshäiriöisten lasten kohdalla. Käytöshäiriö edeltää lähes aina nuorisorikollisuutta (Rutter & Giller 1984) (60). Kolmanneksi älykkyys ei näytä puoleen tai toiseen merkittävästi vaikuttavan uusintarikollisuuteen.
Näitä tutkimuslöydöksiä ja havaittuja korrelaatioita selittämään on kehitetty useampiakin teorioita. Mainittakoon Lawrence Kohlbergin (1984) (61) moraalisen kypsymisen teoria, jonka mukaan ihminen kehittyy moraalisesti vaiheittain ja tämä kypsyminen on ainakin jonkin verran kytköksissä älykkyyden kehittymiseen (Israely 1985; Lickona 1976)(62, 63). Ellis ja Walsh esittivät vuonna 2000 aivopuoliskojen toimintaan liittyvän teorian. Tämän teorian mukaan eri aivopuoliskot määrittelevät ihmisten kyvyn noudattaa kielellisiä ohjeita.
Kolmas teoria itse asiassa selittää erot kehityshistoriallisten ja evoluutiopsykologisten voimien kautta. Näissä on olennaista se, pyrkiikö kulloinkin kyseessä oleva ihminen enemmän suosimaan lisääntymiskäyttäymisessään ns. r-strategiaa vai k-strategiaa. Näistä edellisessä investoidaan nopeaan lisääntymiseen ja suureen jälkeläistuotantoon yksilöllisen huolenpidon kustannuksella, jälkimmäisessä vähälukuisiin jälkeläisiin, joista huolehditaan sitten sitä tarkemmin. Menestyksekäs r-strategian mukainen toiminta vaatii toimiakseen nopeasti hankittavia resursseja, usein kustannuksista ja keinoista piittaamatta. Tällaiset keinot ovat karkeita, ja niiden hyöty lyhytaikainen. Ne jotka suosivat tällaisia menetelmiä, ovat usein älykkyydeltään alemmalla tasolla kuin pitkäjänteisempiä keinoja suosivat lajitoverinsa (Rowe, 1996) (64).
Jos evoluutiopsykologiaan painottuva selitystapa on oikea, suurella osalla rikollisuutta olisi varsin geneettinen eli sisäänrakennettu ja periytyvä pohja. Ellis ja Walsh ovat tutkimuksissaan päätyneet voimakkaasti tukemaan tätä näkemystä. Edellä mainitut teoriat eivät tietenkään ole millään lailla toisensa poissulkevia.
Myös älykkyyden tutkimuksessa psykologia ja lääketiede alkavat kohdata toisiaan aikaisempaa voimakkaammin. Kokonaiskuva siitä, onko kyseessä vallitsevasti ympäristön vai perimän määräämä ominaisuus. alkaa olla kohtuullisen hyvin selvillä.
G-faktoriteoria näyttäisi olevan alan huomattavimpien tutkijoiden tällä hetkellä eniten suosima. Sternbergin kanta, että se ei ole koko kuva, on tietysti sinänsä perusteltu; käsitteen sumeus sallii sellaisen
kannan vallan hyvin, mutta on varsin turhaa hänen tapaansa pyrkiä sisällyttämään itse käsitteeseen lähinnä sen ulkoisiksi katsottavia tekijöitä. Sternberg kuitenkin myöntää Jensenin kokoaman g-faktoriteoriaa tukevan todistusaineiston vahvuuden, eikä sinänsä kiistä yleisälykkyyden olemassaoloa. Olisi ehkä hyödyllisintä yksinkertaisesti vain siirtyä käyttämään g-faktoria terminä siellä, missä se on perustelluinta, eli suurimmassa osassa tapauksia. Jos halutaan tuoda esille muita elementtejä ja aspekteja, ne on silloin joka tapauksessa mainittava muutenkin.
Stephen J. Gould kritisoi voimakkaasti g-faktorin käsitettä kutsuen sitä matemaattiseksi abstraktioksi. Sitä se tietysti onkin., sillä onhan kyseessä kuitenkin selvästi polygeenisen ominaisuuden ilmentymä. Toisaalta myös keskiarvo on samanlainen matemaattinen abstraktio, ja silti se on erittäin käyttökelpoinen. G-faktori tulee testeissä esiin varsin yhdenmukaisella tavalla. Se ei suinkaan ole mielivaltaisesti valittu, kuten Gould väitti. Lisäksi g:n latauksen kasvaessa säännönmukaisesti myös testien reliabiliteetti paranee, ja niiden kompleksisuus kasvaa. Jotain yhtenäistä se siis edustaa, vaikka varsinaisesta entiteetistä ei haluaisikaan puhua. Toisaalta myös g-faktori on paljolti syntynyt alleviivaamaan älykkyyden rakenteellista, biologista pohjaa, ja tästä alkaa olla jo niin vahva muulla tavalla saatu näyttö ja kokemus, että voin hyvin kuvitella g-faktoriteorian menettävän merkitystään suorempien lähestymistapojen tieltä. Jensen itse näkee erkanevan kaksi erillistä tutkimussuuntaa: vertikaalisen ja horisontaalisen, joista edellinen keskittyy varsin reduktionistisesti älykkyyden molekyylibiologiaan ja neurologiaan, jälkimmäinen taas suuntautuu yhteiskuntatieteellisesti g:n nexuksen tutkimiseen. Tässä mielessä g-faktoriteoria on kutakuinkin valmis, eikä siinä ole nähtävissä mitään uusia läpimurtoja. Gouldin ja Lewontinin kritiikki muuten pohjautuikin paljolti siihen, että heidän mielestään älykkyyttä olisi tutkittava jopa mieluiten molekyylitasolla, eikä tilastollisin epäsuorin menetelmin. He esittivät kritiikkinsä 1970-80 lukujen vaihteessa, minkä jälkeen tutkimus onkin tullut vastanneeksi voimakkaasti juuri tähän.
Howard Gardner kannattaa edelleen omaa teoriaansa useista älykkyyksistä. Hän esitelmöi kutsuttuna vieraana American Educational Associationin kokouksessa Chigagossa huhtikuussa 2003, ja hänen esitelmäänsä voi tutustua Internetissä osoitteessa www.pz.harvard.edu/Pls/HG.htm. Tässä hän väläyttää mahdollisuuden lisätä älykkyyksien joukkoon uutena myös seksuaalisen älykkyyden. Hänen teoriansa kutsuu muutenkin älykkyydeksi myös paljon sellaista, jota yleisesti pidetään paremminkin erilaisina luonnonlahjoina, jotka voivat kyllä olla hyvinkin hyödyllisiä ja kunnioitettavia mutta joita on vaikea pitää mitenkään älykkyyteen liittyvinä. Ruumiinhallinta ja motorinen kehittyneisyys oli hänelle "kinesteettistä älykkyyttä", musikaalisuus oli hänen mukaansa eräs älykkyyden muoto, ihmisten kanssa toimeen tuleminen "sosiaalista älykkyyttä" jne. Hän lisäsi myöhemmin vielä luetteloonsa erityisesti luonnonkansoilla tavattavan "naturalistisen älykkyyden". Gardenerin teorian heikko puoli mielestäni on myös se, että sitä ei oikeastaan millään tavalla voi testata eikä osoittaa sen kummemmin vääräksi kuin oikeaksikaan ja ollakseen todella kilpaileva g-faktoriteorian kanssa, olisi ainakin Gardenerin tärkeimpien moduulien oltava toisistaan riippumattomia, mutta näinhän ei ole laita. Monet hänen moduuleistaan ovat lisäksi muutenkin tunnustettuja älykkyyden osa-alueita, eikä niiden lisäämisellä saavuteta mitään merkittävää selitysvoiman lisäystä. Tosin avaruudellinen kyky, verbaalinen kyky ja muisti paljastuvat myös osin toisen kertaluvun itsenäisiksi faktoreiksi erillään kolmannen kertaluvun g-faktorista, joten malli voi sinänsä perusteiltaan olla puolusteltavissa. Hän viittaa joskus kapeisiin erikoislahjakkuuksiin osoituksina modulaarisuudesta, mutta esim. synnynnäisten sakkinerojen olemassaolo ei vielä tee välttämättömäksi tai edes hyödylliseksi olettaa ihmisessä olevan erityistä sakkimoduulia. Lisäksi näiden moduulien korreloiminen keskenäänkin antaa aiheen olettaa niiden joka tapauksessa käyttävän samaa neurologista koneistoa.
Flynnin efekti oli pitkään kiusallinen kauneusvirhe muuten selvässä kuvassa. Omalta osaltani katson Dickensin ja Flynnin tässä artikkelissa esittämän selityksen olevan riittävän sinänsä, mutta itse ilmiön molekyylibiologinen pohja alkaa vaikuttaa yhä kiinnostavammalta.
Tämä teoria selittää
myös vallan hyvin, miksi lukuisat ja kunnianhimoiset yritykset kohottaa
yleisälykkyyttä ympäristötekijöihin vaikuttamalla ovat epäonnistuneet.
Yhdysvaltalainen Head Star-projekti keskittyy lähinnä eliminoimaan
epäsuotuisan ja karun ympäristön haitallisimmat piirteet. Muut tunnetut
yritykset, kuten Venezuelan "Project Intelligence", yhdysvaltalainen
"Perry Pre School", sekä Abercedarian- ja Milwaukee-projektit,
ovat intensiivisyydestään huolimatta olleet kuitenkin muusta ympäristöstä
irrallista valmentamista. Kaikissa näissä on pyrkimyksenä ollut nimellisesti
itse asiassa interventio, mutta käytännössä on pyritty ÄO:n nostamiseen
yli odotusarvon. Mieleen tulee väistämättä joskus hämmästyttäviinkin
saavutuksiin pääsevä neurologinen kuntoutus, joka on kuitenkin aivan
muuta kuin se, että fysioterapeutti käy päivittäin tunnin verran
kävelyttämässä ja työntämässä lantiota oikeaan asentoon. Dickensin
ja Flynnin teorian mukaan ympäristömuutosten pitää olla asteittaisia,
jatkuvia ja toisiaan vahvistavia, "omana työnä tehtyjä"
ja lähes evolutiivisesti kehittyneitä ihmisen omista lähtökohdista
ja kyvyistä. Jos lähtökohtia ja kykyjä ei ole, ei myöskään kehitystä
tapahdu. Artikkelissaan Dickens ja Flynn toteavat täysin tyytyvänsä
vallitsevaan arvioon heritabiliteetista, joka on heidän mukaansa 0,75.
Täytyy kuitenkin myös muistaa, että arvio on saatu menetelmillä,
jotka eivät sinänsä mitenkään estä lukua täysin muuttavan ympäristötekijän
mahdollista olemassaoloa. Sellaista ei vain ole laajasta etsimisestä
huolimatta havaittu tai keksitty, mutta periaatteessa mahdoton sellainen
ei mitenkään ole. Sitä paitsi rajattomiin tämänkään teorian kuvaama
kehitys ei todennäköisesti voi jatkua. Lisäksi on viitteitä siitä,
että sen tuottama ÄO:n nousu olisi lähinnä spesifisten ongelmanratkaisutaitojen
paranemista eikä niinkään itse yleisälykkyyden kohoamista, joka
onkin jo lähes fysiologinen ominaisuus. Myöskään Dickensin ja Flynnin
teoria ei mahdollista älykkyyserojen kaventumista ympäristöön vaikuttamisen
keinoin, paitsi ehkä tietoisesti jarruttamalla edelle kiriviä. Lisäksi
monet tutkijat (mm. Rushton) ovat huolissaan koko ajan päinvastaisesti
vaikuttavasta dysgeenisestä trendistä. Itsensä Flynnin mukaan tällainen
trendi olisi jo havaittavissa ja ÄO:n nousu olisi jo taittumassa. Hänen
mukaansa fenotyyppinen älykkyys olisi noussut keskimäärin kolme pistettä
vuosikymmenessä vuosina 1932-1978 (65), mutta enää vain 1,7 pistettä
vuosina 1978-1995 (66). Dickensin ja Flynnin tarkastelu ei myöskään
ole muodollisesti mitenkään sinänsä ainutlaatuinen. Aiemminkin on
esitetty ja kuvattu useita multiplikatiivisesti käyttäytyviä systeemejä.
Kuitenkin tällainen efekti vaatii ilmetäkseen myös jonkinlaisen materiaalisen
pohjan neurologisessa koneistossa ilmenevine ja havaittavine tapahtumineen,
ja tässä nähdäkseni on avautumassa uusi ja mielenkiintoinen tutkimussuunta.
On huomattava, että ilmaus "geneettinen" komponentti korostaa ehkä turhan voimakkaasti ominaisuuden periytyvyyttä, sillä oleellisempaa usein on, että se viittaa rakenteellisuuteen. Käytettävissä olevat älykkyyden heritabiliteettiarviot on saatu kaksos- ja sisarustutkimuksilla, eikä niihin sisälly minkäänlaista neurobiologista tarkastelua. Jokaisen ympäristövaikutuksen täytyy tietenkin jotenkin näkyä ja ilmetä fysiologisessa koneistossa, esim. geenien ekspressioon vaikuttamalla, ja tämän taas täytyy välttämättä olla neurologisen koneiston vastaanotto- ja mukautumiskyvyn mukaista. Samoin on laita ympäristön virikkeellisyyden vaikutuksessa neuroverkon haaroittumiseen. Tällöinkin dramaattisin vaikutus on lähes poikkeuksellisella sensorisella deprivaatiolla. Ymmärryksen syveneminen tästä asiasta ei myöskään muuta itse asiaintilaa, joka on olemassa ja havaittu riippumatta siitä, onko se ymmärretty vai ei. Raja ympäristö- ja geneettisten vaikutusten välillä hämärtyy, mutta neurologisen koneiston kyvyn rajat nousevat enemmän esille. Tämä oli muuten yksi keskeisiä kohtia 70- ja 80-lukujen suurissa sosiobiologiakiistoissa: Asettaako synnynnäinen geneettinen perimä mitään rajoja ympäristövaikutuksille, vai onko kaikki aivan rajatta muokattavissa?
Myös tunkeutuessaan yksityiskohtiin älykkyyden tutkimus näyttää suuntautuvan kohti yhä kalliimpia ja suurempia mammuttiprojekteja. Kuitenkin on viehättävää havaita, että varsin merkittävää tutkimusta on tehty selvästi yksinkertaisin ja halvoin tutkimusmenetelmin, joitten tarjoamat mahdollisuudet eivät mielestäni ole läheskään loppuun käytetyt. Tällä tarkoitan lähinnä reaktioaikoja ja havainnointiaikoja käsitteleviä tutkimuksia. Varsinkin havainnointiaika on varsin yksikäsitteinen suure, sen korrelaatio yleisälykkyyteen on kohtuullisen suuri, ja se voidaan mitata varsin suurella tarkkuudella. Tarvittava laitteisto on yksinkertainen ja halpa. Mielestäni kannattaisi harkita mahdollisuutta, voisiko sitä käyttää esimerkiksi erilaisten psyykkisen sairausprosessien (samoin kuin niistä toipumisen) aiheuttamiin ja niitä kuvaaviin kognitiivisen kyvyn muutoksiin. Myös lääkevaikutusten, lähinnä antidepressanttien ja antipsykoottien, mahdollista vaikutusta kognitiiviseen kykyyn olisi ehkä mahdollista tutkia ja arvioida entistä tarkemmin tätä menetelmää käyttäen. Tällöin tosin olisi syytä yhdistää useita mittausmenelmiä patteriksi, jolloin satunnaiset virheet tasoittuisivat.
Rikollisuutta koskevan osa valaisee niitä ongelmia, jotka väistämättä tulevat eteen havaittaessa, että ihminen ei olekaan tabula rasa, vaan hänessä on huomattava määrä sisäänrakennettua käyttäytymistaipumusta, joka on suureksi osaksi kasvatuksen tavoittamattomissa. Ihminen ei olekaan rajattomasti muokattavissa. Eettiset ja moraaliset ongelmat ovat ilmeiset. Jos jollakin on sisäänrakennettuna muita suurempi taipumus käyttäytyä poikkeavalla ja tuomittavalla tavalla, tuleeko häntä sen johdosta ymmärtää ja sallia hänen käyttäytymisensä suuremmassa määrin kuin niiden kohdalla, jotka pystyvät sen taipumuksiensa puolesta paremmin hallitsemaan? Entä jos päätetäänkin, että käytöstä ei kuitenkaan hyväksytä, mitä keinoja on paras käyttää sen muuttamiseen tai hillitsemiseen? Voidaanko luontoa vaatia olemaan oikeudenmukainen? Voidaanko ongelmat ohittaa sulkemalla niiltä silmät?
Lopuksi kannattaa tuoda esille Lewis M. Termanin kuuluisa klassikko "The Measurement of Intelligence" vuodelta 1916, jonka ensimmäisestä lukua lukiessa tulee tuore tuttuuden tunne. Lähes sadassa vuodessa näköjään mikään ei ole juuri muuttunut:
"Ensimmäiset näitten löydösten perusteella tehdyt uudistusyritykset perustuivat oletukselle, että löydetty paha voitaisiin poistaa opetusta yksilöllistämällä, kehittyneillä kannustusmuodoilla, kiinnittämällä erityistä huomiota lapsen terveyteen ja muilla kouluhallinnollisilla toimenpiteillä. Vaikka tällaiset uudistukset ovatkin tuoneet paljon hyvää, päämäärässään ne ovat kuitenkin olleet pettymys. Ongelmana oli, että ne liian usein perustuivat oletukseen, että oikeissa olosuhteissa kaikki lapset kykenisivät yhtälailla, tai lähes yhtälailla, tyydyttävään koulumenestykseen. Koululasten psykologiset tutkimukset standardisoiduilla älykkyystesteillä ovat osoittaneet, että tämä oletus ei ole tosiasioiden mukainen."
(3) Netley, C., Rovet, J. (1982). Verbal deficits in children with 47, XXY and 47, XXX karyotypes: A disruptive and experimental study. Brain and Language, 17, 58-72.
(4) Rovet, J., Netley, C. (1982). Processing deficits in Turner's syndrome. Developmental Psychology, 18, 77-94.
(5)Bouchard, T.J. Jr, Lykken, D.T., McGue, M., Segal, N.L., & Tellegen, A. (1990) Sources of human psychological differences: The Minnesota Study of Twins Reared Apart. Science, 250.
(6)Pedersen, N.L., Plomin, R., Nesselroade, J.R., & McClearn, G.E., A quantitative genetic analysis of cognitive abilities during the second half of the life span. Psychological Science, 3.
(7)Nagoshi, C.T., & Johnson, R.C. Between-versus within family factor analyses of cognitive abilities. Intelligence, 11.
(8)Jensen, A.R. The problem of genotype-environment correlation in the estimation of heritability from monozygotic and dizygotic twins. Acta Geneticae Medicae et Gemellologicae, 25.
(9) Chorney, M.J., Chorney, K., Seese, N., Owen, M.J., Daniels, J., McGuffin, P., Thompson, L.A., Detterman, D.K., Benbow, C.P., Lubinski, D. Eley, T.C.
,& Plomin, R. (1998), A quantitative trait locus (QTL) associated with cognitive ability in children. Psychological Science, 9.
(10) Wickelgren, I. Tracking insulin to the mind. Science 280.
(11) Hill, L., Chorney, M.J., Chorney, K., Craig, L.W., Fisher, P., Owen, M.J., McGuffin, P., & Plomin, R. (1999) IGF2R and cognitive ability. Molecular Psychiatry, 4.
(12)Payton, A., Holland, F., Diggle, P., Rabbitt, P., Horan, M., Davidson, Y., Gibbons, L., Worthington, J., Ollier, WE., Pendleton, N. (2003) Cathepsin D exon 2 polymorphism associated with general intelligence in a healthy elderly population. Molecular Psychiatry, 8.
(13) Flynn, J.R., IQ gains over time, teoksessa Encyclopedia of human intelligence, MacMillan
(14) Hedges, L.V., Nowell, A. (1995). Sex differences in mental test scores, variability, and numbers of high scoring individuals. Science, 269, 41-45.
(15) Stafford, R.E. (1961). Sex differences in spatial visualization as evidence of sex-linked inheritance. Perceptual and Motor Skills, 13, 428.
(16) Resnick, S.M., Berenbaum, S.A., Gottesman,I.I., Bouchard, T.J, Jr (1986). Early hormonal influences on cognitive functioning in congenital adrenal hyperplasia. Developmental Psychology, 22, 191-198.
(17) Hines, M. (1982). Prenatal gonadal hormones and sex differences in human behavior. Psychological Bulletin, 92, 56-80.
(18) Passingham, R.E. (1979), Brain size and intelligence in man. Brain, behaviour and evolution, 16.
(19) Jensen, A.R. (1994), Psychometric g related to differences in head size. Personality and individual differences, 17.
(20) Jensen, A.R., & Sinha, S.N., (1993) Physical correlates of human intelligence, P.A.Vernonin teoksessa Biological approaches to the study of human intelligence, Ablex.
(21) Yeo, R.A., Turkheimer, E., Raz, N., & Bigler, E.D (1987) Volumetric asymmetries of the human brain: intellectual correlates. Intelligence, 6.
(22) Willerman, L., Schultz, R., Rutledge, J.N., & Bigler, E.D. (1991) In vivo brain size and intelligence. Intelligence, 15.
(23) Andreasen, N.C., Flaum, M., Swayze II, V. O'Leary, D.S., Alliger, R., Cohen, G., Ehrhardt, J., & Yuh, W.T.C, (1993) Intelligence and brain structure in normal individuals. American Journal of Psychiatry, 26.
(24) Wickett, J.C., Vernon, P.A., & Lee, D.H. (1994) In vivo brain size, head perimeter, and intelligence in a sample of healthy adult females. Personality and individual differences, 16.
(25) Tramo, M.J., Loftus, W.C., Stukel, T.A., Green, R.L., Weaver, J.B., & Gazzaniga, M.S. (1998) Brain size, head size, and intelligence quotient in monozygotic twins. Neurology, 50.
(26) Rae, C., Scott, R.B., Thompson, C.H., Kemp, G.J., Dumughn, I., Styles, P., tracey, I., & Radda, G.K. (1996), Is pH a biochemical marker of IQ? Proceedings of the Royal Society of London, B series, 263.
(27) Jung, R.E., Brooks, W.M., Yeo, R.A., Chiulli, S.J., Weers, D.C., & Sibbitt, W.L. Jr (1999), Biochemical markers of cognition: a proton MR spectroscopy study of normal human brain. NeuroReport, 10.
(28) Haier, R.J. (1993), Cerebral glucose metabolism and intelligence, P.A. Vernonin teoksessa Biological approachess to the study of human intelligence, Ablex.
(29) Pennington, B.F., Filipek, P.A., Lefly, D., Chabildas, N., Kennedy, D.N., Simon, J.F., Filley, C.M., Galaburda, A., & DeFries, J.C (2000), A twin MRI study of size variations in the human brain. Journal of Cognitive Neuroscience, 12.
(30)Gur, R.C., Turetsky, B.I., Matsui, M., Yan, M., Bilker, W., Hughett, P., & Gur, R.E. (1999). Sex differences in brain gray and white matter in healthy young adults: correlations with cognitive performance. Journal of Neuroscience, 19.
(31) Brain imaging and g. Britt Anderson Helmut Nyborgin (toim) teoksessa The Scientific Study of General Intelligence. (2003) Pergamon.
(32) Vernon, P.A. (toim.) (1987) Speed of information processing and intelligence, Ablex.
(33) Hebb, D.O., Penfield, W., 1940. Human behavior after extensive removal from the frontal lobes. Archives of Neurology and Psychiatry, 44, 421-438.
(34) Duncan, J., Burges, P., Emslie, H. (1995). Fluid intelligence after frontal lobe lesions. Neuropsychologia. 33, 261-268.
(35) Hebb, D.O. (1949) The organization of behavior: A neuropsychological theory. John Wiley, New York.
(36) Jensen, A.R., & Munro, E. (1979), Reaction time, movement time, and intelligence. Intelligence, 3.
(37) Hick, W.E. (1952). On the rate of gain of information. Quaterly Journal of Experimental Psychology, 4.
(38) Hyman, R (1953). Stimulus information as a determinant of reaction time. Journal of Experimental Psychology, 45.
(39) Roth, E. (1964). die Geschwindigkeit der Verarbeitung von Information und ihr Zusammenhang mit Intelligenz. Zeitschrift für Experimentelle und Angewandte Psychologie, 11.
(40) Deary, I.J., Austin, E.J., & Caryl, P.G. (2000). Testing versus understanding human intelligence. Psychology, Public Policy and Law, 6.
(41) Matarazzo, J.D. (1992). Psychological testing and assessment in the 21st century. American Psychologist, 47.
(42) Vernon, P.A., & Mori, M. (1992) Intelligence, reaction times, and peripheral nerve conduction velocity. Intelligence, 16.
(43) Eysenck, H.J. (1987). Intelligence and reaction time. S. Mogdilin ja c. Mogdilin (toim.) teoksessa Arthur Jensen: Consensus and controversy, Falmer.
(44) Polczyk, R, & Necka, E. (1997). Capacity and and retention capability of working memory to modify the strength of the RT/IQ correlation: a short note. Personality and individual differences, 23.
(45) Kranzler, J.H., Whang, P.A., & Jensen, A.R. (1988). Jensen's use of the Hick paradigm: visual attention and order effects. Intelligence, 12.
(46) Nettelbeck, T., & Lally, M. (1976). Inspection time and measured intelligence. British Journal of Psychology, 67.
(47) Kranzler, J.H., & Jensen, A.R. (1989). Inspection time and intelligence: A meta-analysis. Intelligence, 13.
(48) Grudnik, J.L., & Kranzler, J.H. (2001). Meta-analysis of the relationship between intelligence and inspection time. Intelligence, 29.
(49) McGarry-Roberts, P.A., Stelmack, R.M. & Campbell, K.B. (1992) Intelligence, reaction time, and event-related potentials. Intelligence, 16, 289-313.
(50) Schafer, E.W.P. (1982) Neural adaptability: A biological determinant of behavioral intelligence. International Journal of Neuroscience, 17, 183-191.
(51) Schafer, E.W.P. (1985) Neural adaptability: A biological determinant of g-factor intelligence.. Behavioral and Brain Sciences. 8, 240-241.
(52) Quay, H.C. (1987) teoksessaan (toim.) Handbook of juvenile delinquency, Wiley.
(53) Lynam, D., Moffit, T.E., & Stouthame-Loeber, M. (1993). Explaining the relation between IQ and delinquency: Class, race, test motivation, school failure, or self control? Journal of Abnormal Psychology, 102.
(54) Stattin, H, & Klackenberg-Larsson, I. (1993). Early language and intelligence development and their relationship to future criminal behavior. Journal of Abnormal Psychology, 102.
(55) Ellis, L., & Walsh, A. (1999). Criminologists' opinions about causes and theories of crime and delinquency. Criminology, 35.
(56) Walsh, A. (1991). Intellectual imbalance, love deprivation and violent delinquency: a biosocial perspective, Springfield.
(57) Angenent, H., & De Man, A. Background factors of juvenile delinquency, Peter Lang.
(58) Law, J.G.J. & Faison, L. (1996) WISC-III and *kait results in adolescent delinquent males. Journal of Clinical Psychology, 52.
(59) West, D.J. & Farrington, D.P. (1973). Who becomes delinquent? Second report of the Cambridge study in delinquent development, Heinemann Educational Books.
(60) Rutter, M., & Giller, H. (1984). Juvenile delinquency: Trends and perspectives, Guilford Press.
(61) Kohlberg, L. (1984). Essays on moral development (osa II) : The psychology of moral development, Harper & Row.
(62) Israely, Y. (1985). The moral development of mentally retarded children: Review of the literature. Journal of Moral Education, 14.
(63) Lickona, T. (1976) teoksessaan (toim.) Moral development and behavior, Holt, Rinehart and Winston.
(64) Rowe, D., C. (1996). An adaptive strategy theory of crime delinquency. J.D. Hawkinsin (toim.) teoksessa Delinquency and crime: Current theories, Cambridge University Press.
(65) Flynn, J.R., 1984. The Mean IQ of Americans: Massive gains 1932 to 1978. Psychological Bulletin 95, 29-51.
(66) Flynn, J.R., 1998. WAIS-III and WISC-III IQ gains in the United States from 1972 to 1995: How to compensate for obsolete norms. Peceptual and Motor Skills 86, 1231-1239.
. (Alliger, G.M. (1988) Do zero correlations really exist among measures of different intellectual abilities? Educational and Psychology Measurement, 48, 275-280)
(Rushton, J.P. (1999) Secular gains in IQ not related to the g-factor and inbreeding depression. Personality and Individual Differences, 26, 381-389)