Elämän ihme

Aikaisemmin Korvalääkärin kotisivuilla on kirjoitettu paleontologiasta otoskoopin kautta tarkastellen. Nyt pohditaan sitä, mistä elämä on saanut alkunsa. Näin ihmeellistä asiaa ei voi enää katsella korvasuppilon kautta. Korvalääkärin ei varmaankaan pitäisi ollenkaan mietiskellä näin suuria asioita mutta uteliaisuutta on vaikeaa hillitä. Mitä enemmän tähänkin asiaan tutustuu, sen enemmän kysymyksiä herää.

Amerikkalaisista 45 prosenttia uskoo, että Jumala loi ihmisen ”aikalailla nykymuotoisena viimeksi kuluneen 10 000 vuoden aikana”. 40 prosentin mielestä ihminen kehittyi miljoonien vuosien aikana vähemmän kehittyneistä elämänmuodoista Jumalan ohjatessa prosessia. Muitakin selityksiä on tarjolla. Mitä tiedämme maapallomme alkuajoista ja elämän ilmaantumisesta?

Maapallon alku

Suuri alkuräjähdys ”Big bang” tapahtui vajaa 14 miljardia vuotta sitten. Silloin aika alkoi. Sekunnin murto-osassa ilmaantuivat kvarkit, jotka puolestaan alkoivat muodostaa protoneita ja neutroneita. 300 000 vuoden jälkeen kuumuus oli alentunut niin paljon, että atomien muodostuminen oli mahdollista. Miljardin vuoden aikana syntyi vedystä, heliumista ja supernovien muodostamista raskaammista materiaaleista myös meidän linnunratamme. Linnunrata on yksi galakseista, joiden tarkkaa määrää ei voida tietää. Universumin linnunradan määrän arvioidaan ylittävän sata miljardia.

Jo yksistään meidän linnunradassamme arvioidaan olevan 200 – 400 miljardia tähteä. Yksi niistä on meidän aurinkomme.

Oman linnunratamme tähtienvälinen pöly muodosti ns. solar nebulaa kiertävän pilven, joka alkoi 4,6 miljardia vuotta sitten painua kasaan mahdollisesti lähistöllä räjähtäneen supernovan vaikutuksesta. Pilveen ilmaantui kiihtyvä kiertoliike, joka muodosti protoplanetaarisen levyn. Levyn keskustaan muodostui aurinko. Planeetat ja niiden joukossa maa muodostui levyn materiaalin törmäyksistä 4,54 miljardia vuotta sitten.

Protoplanetaarinen levy solar nebulan ympärillä muodosti planeettajärjestelmän.

Maapallon muutokset tapahtuivat suhteellisen nopeasti Tarvittiin vain kymmenen miljoonaa vuotta siihen, että maalle muodostui metallinen ydin ja sitä kevyempien materiaalien muodostama kevyt kuorikerros. Tuohon aikaan maapallolla vallitsivat Hadeksen olosuhteet. Kaasuuntunut pii on ympäröinyt maapalloa ennen kiinteytymistään pinnan kallioiksi. Jos sen jälkeen oli jonkinlaista ilmakehää, se muodostui vedystä ja heliumista. Tuollainen kaasukehä ei voinut pitkään kestää maan kuumuutta ja aurinkotuulta.

Kuinka maapallo sai itselleen kuun? Kuu on syntynyt toisen protoplaneetan, Theian, törmätessä maahan 4,53 miljardia vuotta sitten. Theia oli hieman pienempi kuin Mars ja törmäyskulma ja törmäysnopeus olivat pienet (8 – 20 km/sec). Niin maapallosta kuin törmääjästäkin irtosi kuorikerroksen materiaalia, joka nousi maan kiertoradalle muutamassa viikossa ja muodosti sitten painovoiman vaikutuksesta pyöreän kuun. Theian metalliydin liittyi maan ytimeen ja siksi kuussa ei juurikaan raskaita metalleja ole. Törmäys käänsi maapallon akselia 23,5º ja kiihdytti maapallon kiertoliikettä.

Theian törmäys Maahan 4,53 miljardia vuotta sitten synnytti Kuun.

Kuun pinta on pysynyt miljardeja vuosia jokseenkin muuttumattomana ilmakehän puutteen vuoksi. Siihen on jäänyt jäljet aurinkokunnan alkuaikojen kovasta meteoriittipommituksesta. Saamalla tavalla nuori maapallokin joutui kohtaamaan iskuja.

Tuntemallemme elämälle edellytyksenä on vesi ja kaasukehä. Theian törmäyksen jälkeen maapallo jäähtyi nopeasti. Kolme miljardia vuotta sitten manttelin lämpötila on ollut noin 1600 ºC. Suuria vesimääriä ei mitenkään ole voinut muodostua tuliperäisen toiminnan seurauksena. Maapallon veden oletetaan olevan peräisin maahan törmänneistä jäätä sisältävistä komeetoista. Nykyään komeetat kiertävät kauempana auringosta kuin Neptunus mutta tuolloin ne ovat olleet tavallisempia aurinkokunnan sisäosissakin ja törmäykset mahdollisia. Suurin osa maapallon vedestä on kuitenkin ilmeisesti tullut maahan iskeytyneistä protoplaneetoista, jotka vastaavat ulompien planeettojen jäisiä kuita. Ne toivat mukanaan vettä, hiilidioksidia, metaania, typpeä ja ammoniakkia. Ilmakehässä ei ollut juuri lainkaan vapaata happea.

Planeetan jäähtyessä alkoi muodostua pilviä. Sade loi valtameret ja niiden oletetaan syntyneen 4,2 miljardia vuotta sitten. Aurinko oli tuolloin himmeämpi kuin nyt. Sen teho oli vain 70 % nykyisestä. Kaasukehän kasvihuonekaasut suojasivat maata ja meriä jäätymiseltä. Vulkaaninen toiminta oli aktiivista. Otsonikerroksen puuttuminen päästi ultraviolettivalon säteilyn esteettä maahan. Ensimmäiset mantereet, cratonit, syntyivät 4,0 miljardia vuotta sitten. Tältä ajalta peräisin olevia vanhimpia kiviä on löydetty Kanadasta.

Elämän alku

Voisiko elämä saada alkunsa sattumalta sopivasta epäorgaanisesta materiaalista?

Matemaatikot ja biologit ovat selvitelleet asiaa. Jos tavallisten yksinkertaisten bakteerien massaa pilkotaan ja kuumennetaan niin, että kemialliset rakenteet hajoavat perusosasiinsa niin mitkä ovat mahdollisuudet, että massaan muodostuu sen jäähtyessä edes yksi elävä bakteeri? Suhdeluku on 1:10 100 000 000 000. Numero ei kerro paljoakaan mutta on todennäköisempää, että lottoamalla viikoittain yhden rivin, voitat pääpotin kerta toisensa jälkeen seuraavan miljoonan vuoden ajan. Se on yhtä todennäköistä kuin se, että romuvaraston läpi kulkeva tornado muodostaisi Boeing 474:n.

Elämän ilmaantuminen vaikuttaa ihmeeltä. Elämä kuitenkin maapallolle on ilmaantunut ja elämää saattaa olla muuallakin avaruudessa. Mistä siis elämä on maapallolle tullut?

On olemassa koulukunta, joka uskoo panspermian ajatukseen. Sen mukaan elämä olisi tullut maapallolle Marsiin kohdistuneen meteori-iskun seurauksena, maassa vierailevien alienien vahingossa aiheuttamana mikrobikontaminaationa tai aurinkokunnan ulkopuolelta vaeltavien taivaankappaleiden mukana. Nämä teoriat eivät kuitenkaan voi selittää itse elämän syntymisen ongelmaa.

Tulivatko elämän käyttövoimat avaruudesta?

Elämä tarvitsee hiiltä, joka tarjoaa vakaan perustan monimutkaisille kemiallisille yhdisteille. Hiili on helposti saatavissa ympäristöstä ja erityisesti hiilidioksidista. Pii on ominaisuuksiltaan samantapainen mutta sen muodostamat rakenteet eivät ole yhtä vakaita ja kiinteänä se on vaikeammin hyödynnettävissä.

Elämä tarvitsee myös vettä. Se on erinomainen liuotin. Kelluva jää tarjoaa organismeille mahdollisuuden selvitä kylmän jakson yli. Ammoniakkikin on erinomainen liuotin mutta nestemäistä vain kovin alhaisissa lämpötiloissa, jotka eivät suosi kemiallisia reaktioita.

Charles Darwin kirjoitti vuonna 1871 pohtien elämän alkua: "warm little pond, with all sorts of ammonia and phosphoric salts, lights, heat, electricity, etc. present, so that a protein compound was chemically formed ready to undergo still more complex changes".

Vuonna 1953 Stanley Miller potkaisi käyntiin elämän alun kokeellisen tutkimisen. Hän teki seoksen metaanista, vedystä, ammoniakista ja vedestä. Seokseen annettiin kipinöitä. Koejärjestelyn katsottiin simuloivan maapallon varhaisia olosuhteita. Seoksessa syntyi valkuaisaineiden rakennuspalikoita, aminohappoja ja muitakin pienempiä orgaanisia yhdisteitä.

Joulukuun alussa 2010 NASA järjesti tiedotustilaisuuden, jossa kerrottiin, uudesta elämänmuodosta. Kalifornian arseenipitoisesta, alkaalisesta, suolajärvestä Mono Lakesta on löytynyt bakteeri (GFA-1), joka käyttää muiden maapallon eliöiden käyttämän fosforin tilalla arseenia rakenteissaan. Tämä on ensimmäinen tunnettu elämänmuoto, joka menestyy ilman fosforia. Löydös tukee ajatusta siitä, että muualla maailmankaikkeudessa voisi olla sellaista elämää, joka perustuu erilaiseen kemiaan kuin meillä.

Kuinka siis elämä olisi voinut saada alkunsa kemikaaleista? Kolmea ajatusmallia tarjotaan 2000-luvun tutkimuksessa:

1. Replikaatio ensin: RNA maailma

DNA on kaiken elämän resepti. RNA lukee koodin, toimii lähettinä ja ohjaa proteiinien muodostumista aminohapoista. Ohjeita käytetään kasvuun, hengissä säilymiseen ja monistamiseen. Järjestelmä on niin monimutkainen, että se ei ole voinut syntyä suoraan epäorgaanisista aineksista.

Varhaisempien elämänmuotojen epäillään perustuneen RNA:han. Ajatellaan, että ribotsyymit olisivat muodostaneet RNA-maailman, jossa oli yksilöitä mutta ei eliölajeja. Ribotsyymit vastaavat nykyisten solujen ribosomeja, joiden pinnalla proteiinit muodostuvat RNA:n liukuessa ribosomin yli. Joka sukupolven genomi erosi edellisestä mutaatioiden ja geeninvaihdon vuoksi. Myöhemmin RNA:n ajatellaan korvautuneen stabiilimmalla DNA:lla.

Laboratorioissa on muodostettu itse replikoituvia RNA-molekyylejä. Epäillään kuitenkin onko RNA:n ei-biologinen synteesi mahdollinen. Niiden varhaisvaiheena ovat saattaneet olla alkeellisemmat nukleiinihapot (PNA – peptide nucleic acid, TNA – threose nucleic acid tai GNA – glyserol nucleic acid).

Hohkaisten metallisulfidisaostumien on raportoitu auttavan RNA-synteesiä sopivissa olosuhteissa. Tällaiset olosuhteet ovat hydrotermaalisten lähteiden ja mustien savuttajien läheisyydessä. Tämän teorian mukaan esi-solut olisivat syntyneet saostumien huokosiin ennen solun fosfolipidikalvon muodostumista.

2. Metabolia ensin: Rauta-rikki-maailma

Valkuaisaineiden muodostuminen epäorgaanisista aineista kuten hiilimonoksidi ja vetysulfidi saadaan aikaan käyttämällä rautasulfidia ja nikkelisulfidia katalyyttia. Suurin osa reaktioista vaatii 100 ºC lämpöä ja huomattavaa painetta. Näidenkin reaktioiden on ehdotettu tapahtuneen hydrotermaalisten lähteiden tuntumassa. Teorian mukaan monimutkaisilla metaboliasykleillä voisi olla itsestään organisoituva järjestelmä, joka on riippumaton geeneistä. Järjestelmä tuottaisi sitten nukleotidit. Voiko metabolia kuitenkaan kehittyä riippumattomana geneettisestä ohjauksesta?

 

 

 

 

 

 

3. Kalvorakenteet ensin: Lipidimaailma

On ehdotettu, että elämän ensimmäinen askel olisi ollut liposomien muodostuminen. Rasvahapot muodostavat kuplan, liposomin, jonka seinämärakenne muistuttaa nykyisten solujen seinämän rakennetta. Vaikka liposomit eivät kannakaan mukanaan nukleiinihappojen tapaan informaatiota, niihin vaikuttaa pitkäikäisyyden ja uusiutumisen valintapaine. Ne saattaisivat tarjota RNA:n muodostumiselle otolliset olosuhteet ja suojaa.

Montmorilloniitiksi kutsuttu savi kiihdyttää kiderakenteellaan RNA:n monistumista. Se katalysoi RNA:n muodostumista. Samaisen saven katsotaan suosivan rasvahappojen asettumista kuplamuotoon. Kuplat saattaisivat ottaa sisäänsä saveen kiinnittyneitä RNA-molekyyleja ja kasvaa ja jakaantua. Myös rautapitoisia savilaatuja pidetään nukleotidien, rasvojen ja aminohappojen lisääntymistä suosivina.

Mikrobimatot ja happi

Toistaiseksi ei ole tarjolla vastausta siihen, miten ensimmäiset elävät solut syntyivät. Edelleen on vastaamatta syntyikö ensin perimää ylläpitävä järjestelmä, valkuaisaineet ja metabolia vai solun kalvorakenteet. Uskotaan, että vain yksi esisolujen linja säilyi ja sitä pidetään kaiken maapallon elämän esi-isänä.

Nykyään solut jaotellaan kolmeen ryhmään: arkkeihin, bakteereihin ja eukaryosyytteihin. Ensimmäiset solut olivat varmasti kovin alkeellisia. Niissä ei ollut tumaa eikä monimutkaisia soluorganelleja. Ensimmäisiä soluja kutsutaan prokaryosyyteiksi. Voi olla, että kuumista lähteistä, happamista kaivosten huuhdevesistä ja erityisesti valtameristä löytyneet arkit edustavat ensimmäisiä eläviä soluja. Arkit muistuttavat bakteereita kooltaan ja ulkonäöltään mutta monessa suhteessa niiden aineenvaihdunta ja geenit ovat lähempänä eukaryosyytteja. Ne kykenevät käyttämään ravinnokseen sokeria mutta myös lajista riippuen ammoniakkia, metalli-ioneita, vetykaasua ja auringonvaloa. Jotkut kykenevät ottamaan hiiltä hiilidioksidista. Arkeilla on tavallisesti vain yksi ympyränmuotoinen kromosomi. Pienimmillään siinä voi olla vain runsaat viisisataa valkuaisainetta koodaavaa geeniä. Arkit saattavat infektoitua DNA-viruksilla. Ne lisääntyvät aseksuaalisesti jakaantumalla tai silmikoimalla. Toisin kuin bakteerit tai eukaryosyytit, ne eivät muodosta itiöitä.

Happi on anaerobisille mikrobeille toksinen aine. Toisaalta happeen adaptoituneiden mikrobien aineenvaihtoa se tehostaa. Mikrobimatot ovat paksuudeltaan enimmillään vain muutaman millimetrin luokkaa mutta niihin mahtuu monenlaisia kasvuympäristöjä, jotka suosivat erilaisia mikro-organismeja. Vedenalaisissa mikrobimatoissa pintakerroksen muodostavat tavallisesti fotosynteesiin kykenevät syanobakteerit. Ne luovat yhteytysprosessissa hapekkaan ympäristön. Alin kerros on taas hapeton ja sille ovat tyypillisiä mikrobien erittämät rikkiyhdisteet.

Yhteyttämiseen kykenevien mikrobien ilmaantuminen alkoi muuttaa maailmaa ja ympäristöä. Ilmakehään alkoi vähitellen ilmaantua happea ja merkittäväksi sen määrä tuli 2,4 miljardia vuotta sitten.

Soluja, joilla on tuma, kutsutaan eukaryosyyteiksi. Hapen ilmaantuminen loi otolliset olosuhteet monimutkaisempien solujen muodostumiselle ja sitä myötä monisoluisten eliöiden ilmaantumiselle. Eukaryosyyttien energiantuotanto perustuu ATP:n tuottamiseen mitokondrioissa. Mitokondrioiden ajatellaan syntyneen pienen prokaryosyytin hyökätessä arkkeihin kuuluvan mikrobin kimppuun ja joutuessa sen neutraloimaksi. Syanobakteerin ”nieleminen” ilmeisesti johti kasvien syntymiseen.

Osa ylemmän ilmakehän hapesta muodosti ultraviolettivalon vaikutuksesta otsonikerroksen. Otsonikerroksella on merkittävä osuus ultraviolettivalon absorptiossa. Ilman sen suojaavaa vaikutusta, valolle altistuvissa soluissa olisi odotettavasti kestämättömän paljon mutaatioita.

Tässä kuvassa korvalääkäri yrittää antaa suhdetta elämän aikatauluun maapallolla.

Monisoluisuus ja seksuaalinen lisääntyminen

Monisoluisuus määritetään niin, että samassa organismissa soluilla on sama genomi mutta solut ovat erilaisia. Monisoluisuus suojaa hyökkäyksiltä. Se mahdollistaa vedessä paremman tarttumiskyvyn pintoihin ja liikkumisen kohti pintaa ja valoa. Monisoluisuus voi mahdollistaa suotuisamman sisäisen ympäristön luomisen ekstrasellulaarinesteen avulla suojaamaan vihamieliseltä ulkoiselta ympäristöltä. Solut saavat paremman mahdollisuuden jakaa informaatiota keskenään. Eukaryosyytit mahdollistivat monisoluiset eliöt. Monisoluisessa yksilössä solut kommunikoivat keskenään ohjaten toistensa erikoistumista yksilön kehityksen aikana. Vaikka niiden genomi on yhteinen, niissä saattavat aktivoitua eri geenit.

Seksuaalisessa lisääntymisessä jälkeläinen saa 50 % kummankin ”vanhempansa” perimästä. Sen oletetaan vähentävän vahingollisten mutaatioiden aiheuttamaa haittaa. Havainnot viittaavat siihen, että ensimmäiset monisoluiset eliöt olisivat ilmaantuneen 2,1 miljardia vuotta sitten.

Trichoplax adhaerens on primitiivisin monisoluinen eliö joka tunnetaan. Sen koko on millimetrin luokkaa ja sillä ei ole elimiä. Aikuinen yksilö koostuu tuhannesta solusta. Muodoltaan se on ameebamainen ja kykenee liikkumaan värekarvojensa avulla. Siinä on vain kolme solukerrosta ja neljä solutyyppiä. Se absorboi ravinnokseen bakteereita. Se lisääntyy pääsääntöisesti aseksuaalisesti jakaantumalla. Vaikka se on alkeellinen otus, 87 % sen 11,514 valkuaisaineita koodaavasta geenistä on yhteisiä muiden eläinten kanssa. Varhaiset monisoluiset eliöt ovat saattaneet olla tällaisia.

Ensimmäiset selkeät eläinfossiilit ovat 580 miljoonan vuoden takaa. Suurimmillaan ne olivat muutaman senttimetrin mittaisia ja usein litteitä. Varsinainen elämän monimuotoisuus puhkesi kukkaan 40 miljoonaa vuotta myöhemmin kambrikauden evoluution räjähdyksessä. Silloin ilmaantuneista eliöistä yksi on meidänkin kaukainen esi-isämme. Silloin ilmaantuivat Pikaiat. Pikaia gracilens kasvoi nelisen senttimetriä pitkäksi ja sillä on selkärankaa vastaava notokordi ja myotomeja vastaava jaokkeisuus. Pikaia oli kambrikauden vesissä pieni tekijä. Tuon ajan kookkain peto Anomalocaris canadiensis saattoi kasvaa runsaan metrin pituiseksi.

Enemmän asiasta on kirjoitettu Korvalääkärin kotisivuilla: Paleontologiaa

Massatuhot

Maapallon eliöstö on kokenut lukuisia massatuhoja. Suuri massatuho on tapahtunut viidesti.

Vaikka ne ovat aikanaan olleet tuhoisia, ne ovat myös kiihdyttäneet evoluutiota. Ne ovat saattaneet eliminoida dominoivan ryhmän ja tarjota tilaa uusille yrittäjille. Maapallon ikääntyessä massatuhojen välit näyttävät kasvaneen ja tuhon seuraukset muuttuneen vähäisemmiksi. Valtameret ovat tulleet elämälle ystävällisemmiksi paikoiksi veden happipitoisuuden kohotessa ja ravintoketjujen kehittyessä. Ne eivät ole enää yhtä herkkiä katastrofeille kuin elämän alun aikana.

Viimeisen viidensadan miljoonan vuoden aikana eläneistä lajeista 90 % on hävinnyt näiden katastrofien myötä. Monen katastrofin syyt ovat selvittämättä vaikka vulkaanisen toiminnan tai asteroidien törmäysten maahan oletetaan olevan todennäköisiä syitä. Kumpikin johtaa siihen, että ilmakehään nousee tonneittain maaperää, joka peittää kuukausiksi tai vuosiksi auringonvalon. Lisääntynyt kasvisto on saattanut käyttää ilmakehän hiilidioksidia niin, että se on johtanut maapallon jäähtymiseen kasvihuoneilmiön heikentyessä. Jääkaudet ovat saattaneet liittyä myös mannerlaattojen liikkumiseen.

Maapallon elämä koki kovimman joukkotuhonsa permikauden ja triaskauden välillä 251,4 miljoonaa vuotta sitten. Silloin tuhoutui 96 % merellisistä lajeista ja 70 % maalla elävistä selkärankaisista. Se oli massatuho myös hyönteisille. Mikä tuhon aiheutti, on jäänyt selvittämättä. Syynä saattaa olla asteroidin törmääminen maahan, vulkaanisen toiminnan aiheuttama muutos maan ilmakehässä tai metaanihydraatin kaasuuntuminen. Dinosaurukset kuitenkin ilmaantuivat tämän tuhon jälkeen.

Parhaiten tunnettu tuho tapahtui 65 miljoonaa vuotta sitten halkaisijaltaan kymmenen kilometrin kokoisen asteroidin iskeytyessä Jukatan alueelle. Se johti dinosaurusten katoon mutta avasi imettäväisille väylän kehittyä.

Meillä ihmisillä on itsekeskeinen tapa ajatella oma lajimme kehityshistorian huipuksi ja päätepisteeksi. Kuvittelemme ihmiskunnan olevan luomakunnan kruunun ja hallitsijan. Evoluutio ei kuitenkaan lopu ihmiseen. Evoluution pyrkimyksenä ei ole ollut luoda ihmisen kaltaista tietoista otusta. Mitä enemmän luonnonvalintaan tutustuu, sen selkeämmin ymmärtää kuinka suuri sattuma ihmiskunnan olemassaolo on. Luonnonvalinnalla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa tai tavoitetta, jota kohti se pyrkisi.

Ihminen on vaikuttanut maapallolla vaivaisen 50 000 vuoden ajan. Se on mitätön aika verrattuna dinosaurusten aikanaan sataviisikymmentä miljoonaa vuotta kestäneeseen maailmanherruuteen.

Dinosaurusten pitkän valtakauden lopettamiseen tarvittiin Meksikon Jukataniin syöksynyt asteroidi.  Jos asteroidi ei olisi syöksynyt maahan, en olisi kirjoittamassa tätä artikkelia. Olisin päästäisen kokoinen ja näköinen otus, jonka aika kuluu Velociraptorin välttelyyn ja päivittäisen niukan ruoka-annoksen etsimiseen. Jos kambrikausi olisi loppunut toisenlaiseen ympäristökatastrofiin, saattaisin kävellä seitsemällä jalkaparilla (hallucigenia) tai tarkastella ympäristöäni viidellä silmällä (opabinia).

Eläinten kehityshistoriaa ajatellessa ei pidä luulla, että uuden eläinryhmän syntyminen olisi estänyt aikaisemmin syntyneiden ryhmien kehittymisen ja monimuotoistumisen. Uusia eläinryhmiä on syntynyt kamppailemaan uusista alueista. Ensin valloitettiin meret, sitten mantereet ja lopulta lentoliskot ja linnut valloittivat myös ilmatilan. Usein suurta muutosta on ollut vauhdittamassa äkillinen muutos maapallon elinolosuhteissa. Selkärangattomien eläinten kehittyminen on jatkunut sen jälkeenkin kun kalat alkoivat kehittyä. Kalojenkaan kehittyminen ei päättynyt siihen kun yksi kehityslinjoista ryömi maalle. Dinosaurusten hallitessa maata luukalat kehittyivät monimuotoisesti merissä. Samaan aikaan dinosaurusten kanssa maalla elivät myös nisäkkäät. Ne eivät kuitenkaan pystyneet omin voimin valtaamaan johtavien maaeläinten asemaa. Kaikkia näitä tapahtumia sääteli luonnonvalinta. Nyt kuitenkin ihminen on vaikuttamassa ympäristöönsä ja joidenkin asiantuntijoiden mukaan me elämme nyt kuudennen massatuhon aikaa. Joukkotuhoaseilla kykenemme muuttamaan ympäristöämme ja elämää maapallolla.

Todelliset maailman valtiaat ovat kuitenkin aina olleet bakteerit, arkit ja muut yksisoluiset eliöt. Niiden historia juontaa elämän aamunkoittoon melkein neljän miljardin vuoden taakse. Bakteerit jäävät jäljelle myös ihmiskunnan tuhouduttua.

Loputtomiin ei elämä missään tapauksessa voi maapallolla jatkua. Aurinko on saavuttanut elinkaarensa puolenvälin. Se suurenee hitaasti kunnes sitten muuttuu punaiseksi jättiläiseksi. Lopulta se lysähtää painovoiman vaikutuksesta kokoon ja siitä tulee tiheä ja kylmä valkoinen kääpiö.

Korvalääkärin Kotisivuilla on kirjoitelma paleontologiasta. Siinä pohdiskellaan evoluution vaiheita korvalääkärin näkökulmasta.

Kuusankoskella 3.12.2010

Hannu Tapiovaara

Takaisin Korvalääkärin Kotisivujen sisällysluetteloon