Kivun hoidon ja

Kivun hoidon ja

lääketieteen historiaa

Kipu varoittaa elimistöä uhkaavasta kudosvauriosta. Käden vetäminen kuumalta hellanlevyltä on esimerkki tästä selkäytimen tasolta välittyvästä suojaheijasteesta. Nopeat reaktiot ovat kivun ensimmäisen vaiheen vasteita. Ne ovat lyhytkestoisia, selkeästi paikantuvia ja luonteeltaan teräviä.

Toisessa vaiheessa kipu on syvää ja laaja-alaisempaa. Tätä kivun vaihetta tarvitaan kudosvaurion korjaamiseen. Se ohjaa ihmistä asettamaan vaurioituneen ruumiinosan, esimerkiksi nyrjähtäneen nilkan lepoon jotta paranemisprosessi voisi tapahtua mahdollisimman otollisissa olosuhteissa.

Krooninen kipuoireyhtymä on psykososiaalista mutta ilmeisesti myös elimellistä vastetta kudos- tai hermovaurioon liittyneisiin tapahtumiin.

ESIHISTORIALLINEN AIKA

On mahdotonta tietää miten ihminen suhtautui 10 000 vuotta sitten sairauksiin. Ehkäpä alkuihminen hoiti kipua samoin kuin eläimetkin: Etsimällä lajikumppanin läheisyyttä, hieromalla kivun aluetta, asettumalla lepoon, suojaamalla kipeää kohtaa liikuttamiselta, helpottamalla kipua lämpimällä tai kylmällä tai mahdollisesti nuolemalla haavaa. Lääkekasvien löytäminen ja niiden käytön oppiminen on ollut hidasta ja epävarmaa. Arkeologisten tutkimusten perusteella tiedetään kuitenkin jo kivikaudella ihmisen osanneen esimerkiksi immobilisoida murtumia ja varmaankin lääkekasveja on ollut jo tuolloin käytössä. Ranskasta on löytynyt viitteitä jopa kivikaudella tehdyistä onnistuneista trepanaatioista l. kallonporaamisista. Kaikki hoito ei kuitenkaan ollut hyväksi. Esimerkiksi havainto kuukautisten alkamisen tuomasta jännittyneisyyden vähenemisestä on ehkä ollut vaikuttamassa suoneniskun perinteen kehittymiseen.

Alkuperäiskulttuureissa sairauden ajatellaan tulleen uhriinsa ulkopuolisen voiman tuomana. Tällainen voima voi olla demoni, esi-isä tai taikuri. Sairaus ei iske ihmiseen sattumanvaraisesti vaan se on suunnattu yksilöä, perhettä tai heimoa vastaan. Syynä voi olla vaikkapa tabujen rikkominen, seremonian toimittamatta jättäminen tai esi-isien unohtaminen. Sairaus on rangaistus. Parantaminenkaan ei ole samalla tavalla teknistä kuin meidän yhteisössämme vaan vaatii rituaalieja ja uhrauksia. Näitä rituaaleja edustaa vielä meidänkin aikanamme lääkärin valkoinen takki tai kaulalla roikkuva stetoskooppi. Tieto parantamisen keinoista kulki suusanallisesti. Sielu ja ruumis eivät olleet alkukantaisissa yhteisöissä toisistaan erotettavissa samalla tavalla kuin meidän rationaalisessa järjestelmässämme.

Kipua ei varmaankaan ajateltu itsenäisenä ongelmana. Se oli sairauden olennainen osa, olipa sitten kyseessä korva, pää tai vatsa. Hoito kohdistettiin sairastuneeseen elimeen. Korvakivun lääke oli erilainen kuin kurkkukivun lääke. Kun sairaus parani hävisi oireena ollut kipukin.

Suhtautuminen sairaaseen on vaihdellut alkuperäiskulttuureissa. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan cherokee- ja navajo-intiaanit kohtelivat sairasta lempeydellä ja vammaisia suvaitsevasti. Toisaalta joissain kulttuureissa sairaat saatettiin tappaa ja esimerkiksi eskimot jättivät vanhuksensa kuolemaan jäälle ilman suojaa jos ruokavarat olivat vähäiset ja heimon elinedellytykset uhattuna. Alkukantaisissa yhteisöissä pappi, taikuri ja lääkäri ovat olleet sama henkilö. Tieteellinen lääketiede on lähtenyt kehittymään kansan parannustaidosta ja taikuuslääketieteestä. Niin Afrikan kuin Pohjois-Amerikan poppamiehet tunsivat lukemattoman joukon lääkekasveja. Keltaisia kasveja voitiin käyttää keltaisuuden hoitoon ja karvaisia kaljuuden hoitoon. Toisaalta tunnettiin kuumetta alentavia, kipua lievittäviä, oksennuksen aiheuttavia, hengitystieoireita vähentäviä ja unta tuovia kasveja. Azteekit ja inkat tunsivat kiniinin, kokaiinin, atropiinin, ipecacuanan ja teofylliinin, jotka kaikki ovat nykyäänkin lääketieteellisessä käytössä.

Tiedot kansanparannuskeinoista auttavat meitä aavistelemaan myös kivun hoidon periaatteita menneenä aikana vaikka vuosisadat ovatkin hoitokeinoja alkuperäisestä muuttaneet.

Vanhan suomalaisen kansanparannustaidon hoitokeinot tietysti vaihtelevat paikkakunnittain. Korvakipua hoidettiin isokorvaisen jäniksen virtsasta tehdyillä korvatipoilla. Jäniksen pissaa oli vaikea saada ja siksi jouduttiin usein tyytymään ruskeaan jäniksen virtsan värjäämään lumeen. Miehen korvaan saatettiin laittaa kukon ja naisen korvaan kanan lämmintä ulostetta. Pakottavaa korvaa saatettiin sivellä myös hevosen lannasta puristetulla vedellä. Hevosen oli tietysti oltava samaa sukupuolta kuin potilaskin.

Kurkkukipua puolestaan hoideltiin enimmäkseen erilaisin käärein tai hautomalla kuumalla jauho- tai tuhkapussilla. Nielua saatettiin puhdistaa pellavasudilla ja hyvin varustautuneessa talossa säilytettiin kaadetun karhun kurkkutorvea, jonka läpi juodun kaljan uskottiin lievittävän vaivaa.

VANHA AIKA

EGYPTI

Kaikkein vanhin läketieteellinen kirjoitus on peräisin Mesopotamian ajalta yli neljän vuosituhannen takaa. Tunnetuin muinaisen Egyptin lääkäreistä oli Imhotep, joka eli n 2600 eKr. Hän oli pääministeri, runoilija, arkkitehti ja lääkäri. Myöhemmin häntä palvottiin maan pinnalle laskeutuneena jumalana kahden vuosituhannen ajan. Tuskinpa kukaan muu lääkäri on päätynyt arvonimissään jumaluuteen asti. Muinaisessa Egyptissä elämä ymmärrettiin valmistautumiseksi tulevaa elämää varten. Pappien tehtävänä oli vainajien muumioiminen ja matkaan valmistaminen. Tämä varmaankin on lisännyt tietämystä sisäelimistä. Elimistö ymmärrettiin kanavajärjestelmänä (metu), joka muistuttii Niilin viljelysten kanavia. Lääketieteessä pyrittiin korjaamaan tämän kanavajärjestelmän vikoja ja huomio kiintyi paljolti ”suistoalueelle” peräaukon tuntumaan. Suolen puhdistus oli keskeinen osa terveyden hoitamisessa. Lääkäri Iry työskenteli ”faaraon anuksen pitelijänä” 2500 eKr. ja Hawi hampaiden ja peräaukon sairauksien erikoislääkärinä.

Lääkkeitä käytettiin monimuotoisesti: pillereinä, kakkuina, suppositorioina, tippoina, kylpyinä ja höyryinä. Mandragorakasviin perustuva skopolamiini ja unikosta saatava ooppium olivat egyptiläisille lääkäreille tutut. Homehtunutta leipää saatettiin käyttää haavojen paikallishoitoon. Olikohan homeella antibakteerista vaikutusta?

ANTIIKIN KREIKKA JA ROOMA

Kreikkalaine Asclepios oli parannustaidon jumala ja hänen vaimonsa kivun lievittäjä. Heidän tyttärensä Hygeia oli terveyden ja sairauksien ehkäisemisen jumalatar. Toinen tytär Panacea edusti hoitoa ja poika Telesphoros toipilaisuutta.

Hippokrateen aikana kreikkalainen lääketiede oli jo erkaantunut muista tieteen aloista ja se erkaantui myös noituudesta ja taikuudesta. 400-200 eKr. antiikin Kreikassa laadittujen hippokraattisten kirjoitusten mukaan lääkärin tehtävänä oli tietää ne asiat, jotka oli selvitettävissä aistihavaintojen tai ymmärryksen avulla. Potilas nähtiin kokonaisuutena. Ruumiin katsottiin vaikuttavan sieluun ja päinvastoin. Terveys ja sairaus nähtiin rakenteellisina sisäisten prosessien seurauksina.

Lääketieteellisen filosofian mukaan antiikin lääkärit käyttivät ymmärrystään enimmäkseen pohdiskeluun eli spekulaatioon. Potilaisiin koskeminen kuului kirurgeille, jotka olivat sosiaalisesti alempiarvoisia käsityöläisiä. Tämä lääkärien ja kirurgien välinen ero jatkui aina 1700-luvun lopulle saakka.

Kos saarella vaikuttanut Hippokrates (460 –375 eKr) kollegoineen selitti sairaudet neljän elimistön peruselementin häiriönä. Nämä elementit olivat veri (lämmin ja kostea), flegma (kylmä ja kostea), keltainen sappi (lämmin ja kuiva) sekä musta sappi (kylmä ja kuiva). Corpus Hippocraticum käsittelee anatomiaa, fysiologiaa ja patologiaa. Siinä kehoitetaan auttamaan luontoa paranemisprosessissa. Lääkehoidot ovat melko vähäisiä. Diagnostiikkaa neuvotaan tekemään potilasta tarkkailemalla ja tutkimalla. Kirurgiasta annetaan tarkkoja toimenpideohjeita ja kerrotaan myös että: ”Mitä lääkkeet ei paranna, sen parantaa veitsi. Mitä veitsi ei paranna, sen parantaa tuli. Mitä tuli ei paranna johtaa kuolemaan.” Kirurgian oppia kehoitetaan hankkimaan sotakentiltä. Siellä harjoitus ja vammojen hoitaminen opettaa ammattiin. Tärkeintä on kuitenkin etiikan perussäännöt, jotka Hippocrateen valassa vannotaan vieläkin. Kipulääkkeenä antiikin lääkärit tunsivat ooppiumin, hullunkaalin ja pajunkuoren, joka sisältää salisiinia.

Theophrastus (372 – 287 eKr) oli Platonin ja Aristoteleen oppilas. Hän seurasi Aristotelesta Ateenan lyseon johtajana ja hän teki kasvitieteellistä tutkimustyötä. Vain kaksi hänen kirjoituksistaan tunnetaan: De plantis ja De causis plantarum. Ne käännettiin latinan kielelle paavi Nikolas V:n toimeksiannosta 1453. Kirjoituksissa kuvataan ooppiumunikko.

Cornelius Celsus (25 eKr – 50 jKr) Oli roomalainen tietosanakirjan kirjoittaja joka sisällytti kirjoituksiinsa myös yhteenvedon aikansa lääketieteellisestä tietämyksestä. Hän kuvaa kivun lievitykseen anodyne pillerit jotka lievittävät kipua antamalla unta. Lääke valmistettiin ooppium unikosta ja viinistä.

Vähä-Aasiassa syntynyt mutta Roomassa työskennellyt Galen (129-200 jKr.) oli yksi kaikkien aikojen tärkeimpiä lääketieteen auktoriteetteja ja kirjoittajia. Hänen työnsä oli lähes puolentoista tuhannen vuoden ajan lääketieteen keskeisenä opinkappaleena. Gladiaattorien lääkärinä hän oppi anatomiaa ja vaikeiden vammojen hoitoa. Roomassa hänet sitten kutsuttiin Markus Aureliuksen lääkäriksi. Hän teki hämmästyttävän tarkkoja anatomisia ja fysiologisia tutkimuksia. Virhehavaintojakin tietysti tuli. Hänet tunnetaan myös lääkkeiden erikoistuntijana. Hän kehitteli lääkettä kaikkia sairauksia vastaan. Alkuaan myrkytyksen vastalääkkeeksi suunniteltu lääke sisäli Galenin suunnittelemana yli seitsemääkymmentä raaka-ainetta. Monet hänen lääkeyhdisteistään sisälsivät ooppiumia ja tämä saattaa olla selittämässä niiden suosiota. Galenin oppeja vastaan nousi ensimmäisenä Paracelsus vasta 1500-luvun alkupuolella.

KESKIAIKA

Keskiajaksi määritetään usein Länsi-Rooman kukistumisen (gootit 476) ja Konstantinopolin valloituksen ( turkkilaiset 1453) välinen aika. Kristinusko erotti sielun ja ruumiin. Ruumis edusti sielun vankilaa. Perisynti toi kristinuskon käsityksen mukaan ruumiille kärsimyksen taakan kannettavaksi. Keskiaikana paastoaminen, itsensä ruoskiminen ja neitsyys tulivat pyhyyden merkeiksi. Vaikka askeesia arvostettiin se ei kuitenkaan johtanut itsemurhan suosimiseen. Itsemurhaa pidettiin kuoleman syntinä.

Nykyään ajattelemme kipua varoitussignaalina. Se kertoo, että jossain on vikaa. Kipu on paha. Keskiaikana kirkonmiehelle kipu oli Jumalan jalostava lahja. Kivun kärsiminen vei ihmisen lähemmäs Jumalaa. Tavallinen kadunmies tuskin kuitenkaan ylisti kipua. Kipua tarkoittava sana juontaa juurensa latinan sanasta ”poena” l. rangaistus (vrt. engl. pain). Kipua ei ollut Jumalan alkuperäisessä suunnitelmassa vaan se on seurausta Eevan ja Aatamin perisynnistä. Kristinuskoon kuuluu myös armo, hyväntekeväisyys ja Jeesuksen opastama kärsivän lohduttaminen. Yhtäältä kärsimys oli siunaus ja toisaalta kärsimyksen helpottaminen oli hyvä teko Jumalan silmien edessä. Samanlaista ristiriitaa esiintyy muussakin ajattelussa. Pyhä sota oli Jumalalle otollinen mutta kuitenkin neuvottiin kääntämään toinenkin poski vihollisen lyötäväksi.

Kristinusko erotti papit hoitamaan sielua ja lääkärit hoitamaan ruumista. Kuitenkin keskiaikana kirkon pyhät ihmeitä tekevät esineet paransivat ihmisiä anemaksua vastaan. Pappien ja lääkärien välistä löytyi vielä lisäksi pieni rakonen, jossa noituudelle oli tilaa. Paholaisen katsottiin aiheuttavan ihmisille sairautta palvelijoidensa välityksellä. Noitavainoja oli Pohjolassakin vielä 1600-luvulla.

BYSANTTI

300-luku merkitsi käännekohtaa sekä Rooman valtakunnan että kristillisen kirkon historiassa. Vuosisadan alussa kristittyjä oli vainottu ankarammin kuin koskaan. Vuonna 324, kun Konstantinuksesta tuli Itä-Rooman yksinvaltias, oli pakanatemppelien vuoro menettää omaisuutensa valtiolle. Kristillinen kirkko otti monopolin myös lääketieteen alueella.

Tuolloin sairaiden hoitamista arvostettiin kristillisenä hyveenä ja Jeesuksen esimerkin seuraamisena mutta toisaalta oppineen lääketieteen edustajiin suhtauduttiin epäluuloisesti. Monet kristityt ajattelivat, että oikea usko on parantajalle tärkeämpää kuin oikea koulutus. Oppinut lääketiede yhdistyi ihmisten ajattelussa pakanafilosofiaan. Lääkäreitä epäiltiinkin herkästi harhauskoisiksi. Bysantin lääketieteellisessä ajattelussa turvuduttiin antiikin lähteisiin. Rationaalisen ja uskonnollisen ajattelun rajan hämärtyi.

Sairaalat ovat Bysantin lääketieteen kenties luonteenomaisin ja omaperäisin piirre. Ajan myötä sairaaloiden koko kasvoi ja niiden toiminnot eritytyivät. Esimerkiksi Jerusalemin sairaalassa oli 500-luvulla 200 hoitopaikkaa, Antiokiassa 600. Sairaaloilla oli suuri merkitys lääkärien ammatillisen kehityksen kannalta. Ne tarjosivat mahdollisuuden harjoitteluun, ja ainakin osassa annettiin lääketieteellistä opetusta.

LÄNSI-EUROOPPA

Uskolla ja rukouksella oli suuri arvo parannuskeinona. Katolinen kirkko hyväksyi pyhimysten ja pyhäinjäännösten käyttämisen parannuskeinoina. Korvasärkyyn haettiin apua esirukouksin Polykarpukselta, joka oli toiminut Smyrnan piispana. Olihan hän sanonut mieluummin tukkivansa korvansa kuin kuuntelevansa vääriä oppeja ja väittelevänsä niitä vastaan.

Vuosien 400-1500 välillä lääketieteessä ei länsimaissa tapahtunut juurikaan edistymistä. Keskiajan alkupuoli oli suorastaan taantumisen aikaa sotien ja valtiollisten myllerrysten vuoksi. Lääkärien koulutus siirtyi yliopistoihin vuoden 1000 jälkeen, mutta uudistus ei muuttanut vallitsevaa lääketiedettä. Akateemisten lääkärien ja kirurgien välinen kuilu jopa syveni, lääkärit eivät koskeneet potilaisiinsa. Kirurgiset taidot kehittyivät nekin hitaasti. 1300-luvun puolivälissä musta surma eli paiseruttoepidemia järkytti Eurooppaa. Länsi-Rooman alueella sairaalalaitos kehittyi luostaritoiminnan piirissä. Ristiretkien järjestäminen lisäsi myös sairaanhoidon järjestämisen tarvetta, olihan tuolloin liikkeellä valtavia ihmisjoukkoja.

Lääkkeeliset keinot kivun lievittämiseen olivat rajalliset ja siksi leikkaukset oli tehtävä nopeasti. Usein potilas sidottiin kiinni tai häntä pidettiin paikallaan voimakeinoin. Kirurgisen ohjeen antoi Asklepiades (n. 100 jKr.): ”Cito, tuto et jucunde” (nopeasti, turvallisesti ja miellyttävästi).

Monte Cassinon luostarissa on säilynyt ennen vuotta 1000 jKr. kopioiduissa kirjoissa vanha ohje nukutussienen valmistamisesta. Määrämitat unikon siemenkotia, mandragoran juurta ja myrkkykatkon lehtiä sekoitettiin veteen. Uutteella imeytetty sieni painettiin potilaan kasvoille. Sienestä erittyvät huumaavat höyryt lievittivät tuskia. Potilaan herättämiseen käytettiin etikassa kostutettua sientä.

Keskiaikana kipu otettiin vastaan Jumalan lahjana.

ARABIMAAILMA

Keskiaikana lääketieteen kehitys länsimaissa oli vähäistä. Bysantti onnistui säilyttämään antiikin Kreikan perinnön. Lääketieteen kehitystä vei eteenpäin arabimaailma, joka kohosi keskiajalla tieteen eturintamaan.

Avicenna (Ibn Sina) (980-1037) oli persialainen filosofi,lääkäri, tiedemies ja valtiomies. Lääketieteellisessä kirjoituksessaan al-Qanun hän esitti kaikki aikansa lääketieteellisen tiedon. Kivun lievittämisessä hän kirjoitti tehokkaimman lääkkeen olevan ooppiumin. Vähemmän tehokkaita ovat Mandraken siemenet ja juuri sekä hullunkaali. Kivun lievitykseen sopi myös balladonna. Avicenna totesi, että kiputuntoa saattoi vähentää lääkkein mutta myös fysikaalisin keinoin käyttämällä kylmäkompressiota lumella tai jääkylmällä vedellä.

Albucasis (El Zahrawi) (936-1013) ja Ibn Zuhr (1091-1161) olivat islamilaisessa Espaniassa syntyneitä kirurgeja. . Albucasis kirjoitti ison teoksen Al-Tasrif liman ajiza Al-talif (The Method of Medicine) jossa kuvattiin kirurgian menetelmiä ja yhtenä näistä tracheostomia. Hän kuvaa teoksissaan myös yli kaksisataa instrumenttia. Hän sanoo olevansa kaikesta tiedostaan velkaa antiikin kirjoille ja halulleen ymmärtää niitä. Tähän tietoon hän kertoo lisänneensä oman kokemuksensa ja työnsä tuoman tiedon. Albucasis ja Ibn Zuhr käyttivät leikkauspotilaan kivun lievittämiseen unta antavaa sientä ja tämä keksintö on tavallaan inhalaatioanestesian alku.

Sieni kostutettiin unta tuovilla ja aromaattisilla aineilla. Sienessä käytettiin edellä Avicennan kuvaamia aineita. Sieni painettiin leikkauspotilaan sieraimiin. Potilaan herättämiseksi leikkauksen jälkeen sieraimiin laitettiin etikassa kostutettu sieni.

LÄÄKKEET

Ooppiumunikko l. Papaver somniferum

Opium saadaan siemenkodista ennen niiden kypsymistä. Kun terälehdet ovat pudonneet siemenkotaan tehdään viiltoja, joihin erittyvä maito raaputetaan osittain kuivuneena talteen. Eritteestä muodostetaan kakkuja joiden annetaan kuivua auringossa unikon lehtiin käärittynä.

Unikon tärkeimmät vaikuttaja-aineet ovat alkaloidit, joita on kaksikymmentäyksi erilaista. Tärkein ja määrällisesti suurin on morfiini. Jo antiikin aikaan lääkettä käytettiin lievittämään kipua ja rauhoittamaan kiihtynyttä potilasta. Spriihin uutettua ooppiumia kutsuttiin laudanumiksi.

Mandragora l. Atropa mandragora

Mandragoran nimi juontuu kreikankielisistä sanoista ”vahingollinen karjalle”. Arabit kutsuivat kasvia Saatanan omenaksi. Kasvin vahva juuri on usein monihaarainen ja voi muistuttaa ihmishahmoa. Se ulottuu jopa runsaan metrin syvyyteen. Lehdet nousevat maan pinnalle ja saattavat olla kymmenisen senttiä leveät. Kukat ovat omissa 10-15 cm varsissaan ja väriltään valkoiset, aavistuksen punertavaan sävyttyneet. Hedelmät ovat keltaiset, omenaa muistuttavat. Lääkkeellisesti vaikuttavia kasvin ainesosia ovat ainakin atropiini ja skopolamiini.

Viiniin sekoitettua mandragoran juuren kuorta käytettiin antiikin aikana antamaan lepoa ja unta pitkään jatkuneen kivun vaivaamalle potilaalle. Leikkauspotilaalle saatettiin antaa pieni kappale juurta pureskeltavaksi ennen leikkaustoimenpidettä.

Kasvin käyttö leikkauskivun lievittämiseen jatkui myös keskiaikana. Mandragora sai tarinoissa uskomattomia ominaisuuksia. Väitettiin, että jos rautaa keitetään juuren kanssa kuusi tuntia, rauta muuttuu niin pehmeäksi, että sitä voi muotoilla käsin. Kasvin sanottiin häätävän riivaajan ihmisestä sillä riivaaja ei voi sietää sen enempää kasvin hajua kuin läsnäoloakaan. Juuren kerrottin kasvavan murhaajan jäännösten alla ja väitettiin, että juuren kaivaminen maasta on kuolemanvaarallista. Kun juurta vetää maasta se huutaa ja vaikertaa niin kaamealla äänellä, että kukaan ei selviä hengissä tuosta äänestä. Viisasta oli sitoa koira juureen ja saada se vetämään juuri maasta. Tällaisen kasvin palcebovaikutus on mahtava. Moni kantoi keskiajalla pientä mandragoran kappaletta amulettinaan.

Hullukaali l. Hyoscyamus niger

Kaksivuotinen hullukaali esiintyy myös Suomessa harvinaisena arkeofyyttinä. Se saattaa ilmaantua paikalle, jossa maata on kaivettu ja hävitä sitten moneksi vuodeksi. Siemenet saattavat säilyä maassa jopa satoja vuosia. Hullukaalin ajatellaan tulleen maahamme viikinkiaikaan. Kasvi on puolisen metriä korkea ja sen lehdet ovat suuret, nahkeat ja vaaleanvihreät. Kukat ovat kellertävät ja niissä on sinipunertavia juomuja ja nielu. Juuri on vahva. Hullukaali kuuluu koisokasveihin se on siis sukua perunalle, tomaatille, tupakalle ja belladonnalle. Kasvin kaikki osat ovat myrkylliset ja sen enmpää kuivaaminen kuin keittäminenkään ei tuhoa myrkkyvaikutusta. Vaaikuttavina aineina ovat hyoskyamiini, atropiini ja skopolamiini.

Jo antiikin aikaan kasvin hallusinogeeninen vaikutus oli tunnettu. Delfoin oraakkeleiden sanottiin ripottaneen sen siemeniä tuleen helpottaakseen ennustamista. Celsus suositteli sitä tuottamaan unta ja lievittämään kipua ensimmäisellä vuosisadalla mutta myös keskiajan kirjoituksissa kerrotaan sen lääkkeellisistä vaikutuksista. Erityisen suosittu se oli hampaanpoiston aiheuttaman kivun lievittämisessä mutta sitä käytettiin myös muissa kirurgisissa toimenpiteissä. Lääkettä käytettiin niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Sisäisesti käytettynä ongelmana on kapea terapeuttinen leveys. Hullukaali voi aiheuttaa kouristuksia ja kuoleman. Kasvi on yhdistetty noituuteen ja Ruotsissa sitä kutsuttiin paholaisen kukkaroksi tai paholaisen kiveksiksi. Hammassäryn ajateltiin johtuvan hammasta nävertävästä hammasmadosta. Hammasmato oli pieni, valkoinen, mustapäinen ja niin kova, että se rasahtaa äänekkäästi rikki kun sitä lyödään vasaralla. Hullukaalia käytettiin hammassäryn lievittämiseen polttamalla siemeniä kolikon päällä ja johtamalla syntynyttä savua paperitötteröllä kivuliaan hampaan kohdalle. Hullukaali hääti madon hampaasta. Korvalääkäreitä voi kiinnostaa, että hullukaalin siemenistä saatu öljy tai kasvista puristettu mehu tuntuivat auttavan korvatippoina huonokuuloisuuteen ja tinnitukseen!

Hamppu l. Cannabis sativa

Kannabishamppu on yksivuotinen kasvi, joka kasvaa 1-3 metriä korkeaksi. Lehdet ovat hieman palmumaiset ja niiden reunat sahalaitaiset. Kukat ovat joko uros- tai naaraspuolisia. Alunperin kasvi on esiintynyt Persian, Pohjois-Intian ja eteläisen Siperian alueella. Tärkeimpänä vaikuttavana aineena on kannabinoli mutta muitakin vaikuttavia alkaloideja kasvissa on.

Myös hamppua on käytetty antiikin ajoista lähtien tuottamaan unta ja lievittämään kipua. Se ei aiheuta ooppiumin tavallisia sivuvaikutuksia: ummetusta ja ruokahalun häviämistä. Lääkkeen vaikutus on sentraalinen.

UUSI AIKA

Uuden ajan myötä ei tapahtunut suurtakaan muutosta leikkauskivun hoidossa ennen 1800-luvun alkua vaikka uusia leikkausmenetelmiä kehitettiinkin kiihtyvällä vauhdilla. Potilaan tuskat ovat leikkauksissa olleet järkyttävät, selvisivätkö he toimenpiteistä endorfiiniensa varassa vai pelastiko armahtava tiedottomuus heidät enemmältä tuskalta? Toisinaan potilas juotettiin humalaan tislatuilla alkoholijuomilla ennen leikkaustoimenpidettä. Aine saattoi olla paikallisista olosuhteista riippuen whiskiä, rommia, votkaa tms.

Erilaisia kivun lievityksen keinoja kokeiltiin. Franz Mesmer (1734-1815) oli itävaltalainen lääkäri joka sai vaikutteita van Helmontin ajatuksesta kehon magneettisista nesteistä. Hän muutti ajatuksen parannusmenetelmäksi jossa käytettiin hyväksi hypnoosia ja magneetteja. Alkuvaiheessa menetelmä vaikuttikin onnistuneelta mutta 1784 Pariisin kuninkaallinen lääkärien ja akateemikkojen kolleegio totesi sen humpuukiksi. Hypnoosia kutsutaan vieläkin joskus mesmerismiksi. Hypnoosia on käytetty kroonisen mutta myös akuutin leikkauskivun lievittämiseen.

Vuonna 1824 Lontoon kuninkaallisen lääkärikolleegion pharmakopeassa oli vain yksi vaikuttava lääke – kipulääke ooppium. Ooppiumi liuotettiin syvänruskeaksi tinktuuraksi alkoholiin ja seosta kutsuttiin laudanumiksi. Suun kautta nautittuna se menetti paljon tehoaan hajotessaan osittain mahalaukussa. Lääke helpotti kipua vaikka sen teho ei ollutkaan hyvä. Ooppiumissa on useita alkaloideja, joista tärkeimmän, morfiinin, eristi saksalainen apteekkiavustaja Frederick Sertürner vuonna 1806. Hän oli saada surmansa kokeillasseen keksintöä tuon ajan tavan mukaan itseensä. Alexander Wood keksi injektioruiskun ja morfiinin annostelun paikallisesti kipukohtaan tai suoneen vasta 1855.

Yleisanestesian keksiminen ei yksin avannut tietä kirurgian voittokululle. Yhtä tärkeää oli aseptiikan kehittyminen.

1600-luvulla tapahtui luonnontieteissä suurta kehitystä joka vaikutti myös anestesiologian ja kirurgian kehitykseen.

Robert Boyle (1627-1691) oli englantilainen lääkäri ja kemisti joka hyökkäsi teoksessaan The Sceptical Chymist 1661 antiikin neljän peruselementin ajatusta (maa, ilma, tuli ja vesi) ja alkemistien kolmea perustekijää ( suola, rikki ja elohopea) vastaan. Hän aloitti uudenlaisen tieteellisen kemian htutkimuksen ja vaikutti keskeisesti tieteelliseen ajattelutapaan. 1662 hän selvitti nykyään Boylen laiksi kutsutun kaasun paineen ja tilavuuden suhteen vakiolämpötilassa.

Daniel Bernoulli (1700-1782) on matemaattisen fysiikan perustaja. Tärkeimmässä työssään Hydrodynamica hän luo teoreettisen perustan kaasujen käyttäytymiselle.

Sir Christopher Wren (1632-1723) oli englantilainen arkkitehti (St Paul katedraali), matemaatikko ja tähtitieteen professori. Hän kokeili myös ooppiumin saattamista koiran verenkiertoon. Hän totesi lääkkeen vaikuttavan eläintä lamaavasti. Lääkkeiden parenteraalinen annostelu alkoi kuitenkin vasta injektioruiskun keksimisen jälkeen 1855.

ANESTESIOLOGIAN VALLANKUMOUS

Tarkemmin anestesiologian historiaa on käsitelty näillä kotisivuilla Anestesian historiaa . Tässä hieman virtaviivaistettuna sama tarina.

ILOKAASU

Brittiläinen luonnontutkija Joseph Priestley (1733-1804) valmisti hiilidioksidia ja typpioksiduulia l. ilokaasua laboratoriossaan1772. Kahta vuotta myöhemmin hän aiheutti kemian vallankumouksen keksiessään hapen.

Ilokaasu ei saanut heti sitä asemaa, joka sillä on nykyään leikkauskivun hoidossa. Kaasun hengittäminen aiheuttaa sitä hengittäneillä ihmisillä hilpeyttä ja naurunpuuskia. Pian alettiinkin järjestää huvitilaisuuksia, joissa vapaaehtoisten kaasua hengittäneiden ihmisten toilailut huvittivat yleisöä.

Amerikkalainen hammaslääkäri Horace Wells (1815-1848) oli vaimoineen seuraamassa tällaista ilokaasunäytöstä 1844. Hän kiinnitti huomiota siihen, että nuori koehenkilö ei näyttäneet tuntevan kipua vaikka loukkasi jalkansa pahasti penkin reunaan.

Esityksen innoittama Wells antoi poistattaa itseltään hampaan ilokaasuanestesiassa. Hän huudahti selvittyään toimenpiteestä: ”Ah! Hampaanpoiston uusi aikakausi!” Tammikuussa 1845 Wells järjesti hampaanpoistonäytöksen Bostonissa Massachusetts General Hospitalissa. Demonstraatiotoimenpide päätyi onnettomasti. Vapaaehtoinen koehenkilö ei tullut kivuttomaksi ja Wells leimattiin huijariksi. Hänet buuattiin ulos luentosalista.

Wells masentui. Hän lopetti uransa hammaslääkärinä. Hän siirtyi myöhemmin toimimaan kloroformin myyjänä ja tuli aineen väärinkäyttäjäksi. Hän erosi vaimostaan ja mielenterveyden pettäessä joutui New Yorkissa vankilaan heitettyään rikkihappoa prostituoidun päälle. Vankilassa hän huumasi itsensä kloroformilla ja teki itsemurhan aukaisemalla reisivaltimonsa partakoneen terällä.

EETTERI

Mallorcan kuninkaallisessa hovissa kasvanut Ramon Llull (1235-1316) on ilmeisesti eetterin keksijä. Ainetta valmistettiin kuumentamalla spriitä väkevän rikkihapon kanssa. Aine nimettiin makeaksi vitrioliksi. Tunnettu lääketieteen uudistaja ja tiedemies Paracelsus totesi makean vitriolin aiheuttavan kananpojille uneliaisuutta suun kautta annettuna. Hänellä oli ajatus käyttää eetteriä kivun hoitoon.

Saksalainen lääkäri Friedrich Hoffmann (1660-1742) kehitti eetterisprii-tipat. Niissä oli yksi osa eetteriä ja kaksi osaa spriitä. Lääke sopi korva- ja hammassäryn lievittämiseen, sappi- ja munuaiskivien aiheuttamiin koliikkeihin, kuukautiskipuihin ja moniin muihin vaivoihin. Suomessa ”Hokmannin tippoja” käytettiin tiputtamalla muutama tippa sokeripalaan. Lääke tuntui auttavan kaikkiin ongelmiin.

Ensimmäisen eetterinarkoosissa tehdyn leikkauksen teki yhdysvaltalainen kirurgi Crawford Williamson Long (1815-1878) joka työskenteli maaseutulääkärinä. Hän totesi aineen lievittävän kipua esim. palovammapotilailla. Omien muistiinpanojensa mukaan hän teki 1842 kaulakystan poiston eetterianestesiassa. Seuraavan neljän vuoden aikana hän teki muitakin leikkauksia samaa anestesiamenetelmää käyttäen. Hän julkaisi havaintonsa vasta 1849. Tuolloin oli jo muualta tietoa uudesta menetelmästä. Long jatkoi työtään maaseutulääkärinä. Hän ei tavoitellut kunniaa saada olla yleisanestesian isä. Hän menehtyi sydänkohtaukseen työnsä ääressä autettuaan lapsen maailmaan synnytyksessä 19.6.1878.

Inhalaatioanestesian isänä pidetään hammaslääkäri William Thomas Green Mortonia (1819-1868), joka oli ollut todistamassa Horace Wellsin epäonnista ilokaasunäytöstä Bostonissa. Morton ymmärsi idean erinomaisuuden ja hän päätyi kokeilemaan ilokaasun sijaan eetteriä. Vaimonsa pyynnöstä hän testasi ainetta ensin koe-eläimillä ja sitten itsellään. Ensimmäisen hampaanpoiston hän teki syyskuussa 1846 ja julkisti asian jo seuraavana päivänä paikallisessa sanomalehdessä. Massachusetts General Hospitalissa poistettiin 16.10.1846 Mortonin nukuttamalta potilaalta leukakulman kasvain kivuttomasti. Ennen leikkausta kirurgi joutui odottamaan Mortonia, joka valmisteli eetterilaitettaan. Kun Morton ilmaantui paikalle kirurgi sanoi hieman sarkastisesti: ”Well, sir, your patient is ready.” Morton annosteli eetterin ja potilaan vaivuttua uneen hän sanoi puolestaan kirurgille: ”Dr. Warren, your patient is ready.” Toimenpide sujui hyvin, potilas ei kamppaillut vastaan tai reagoinut muutenkaan. Leikkauksen jälkeen Warren sanoi tilaisuuteen osallistuneille: ”Gentlemen, this is no humbug”.

Mortonin laite oli lasikuula, jossa oli kaksi putkea. Kuulan sisään pantiin eetterillä kostutettu sieni. Hän yritti pitää nukutusaineen laadun salassa mutta kirurgi Henry Bigelow tunnisti aineen hyvin nopeasti eetteriksi ja julkisti havaintonsa. Morton yritti hyötyä keksinnöstään mutta kohtalo oli karu. Hän ajautui köyhyyteen ja vietti viimeiset vuotensa slummissa.

KLOROFORMI, CHCl3

Kloroformi valmistetaan kuumentamalla suolahappoa ja metanolia tai metyylikloridia.

Aine ei ole yhtä herkästi syttyvää kuin eetteri ja sen vaikutus on nopeampi ja pitkäkestoisempi kuin eetterin vaikutus. Kloroformia käytettiin inhalaatioanesteettina eetterin tapaan, joskin sen käyttö osoittautui eetteriä vaarallisemmaksi lisääntyneen anestesiakuolleisuuden vuoksi. Yhdysvalloissa kloroformi ei korvannut eetteriä mutta Euroopassa se tuli varsin suosituksi sen jälkeen kun aineella oli lievitetty kuningatar Victorian synnytyskipuja.

PAIKALLISPUUDUTUS

Erythroxylon coca on pieni tuuhea puu. Kasvi voi tuottaa satoa viisikymmentä vuotta. Satoa kerätään tavallisesti kolmasti vuodessa.

Kokapensaan lehdissä on alkaloideja, jotka haihtuvat nopeasti. Kokaiini on tärkein alkaloidi ja sillä on hyvin voimakas paikallispuuduttava vaikutus. Aineella on myös keskushermostoa kiihdyttävää vaikutusta ja isoina annoksina se voi johtaa hallusinaatioihin, levottomuuteen, kouristuksiin ja kuolemaan.

Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaat ovat tunteneet kokapensaan lehtien huumaavan vaikutuksen jo ainakin tuhat vuotta ennenkuin eurooppalaiset tulivat mantereelle.

Albert Niemann eristi 1860 kokapensaan lehden alkaloidin, jonka hän nimesi kokaiiniksi.

Ennen kokaiinin keksimistä oli leikkauspotilaan kipua koitettu helpottaa paikallisin keinoin. Ransalainen sotakirurgi käytti 1812 raajan jäähdyttämistä ennen amputaatiota tunnottomuuden aikaansaamiseksi. Menetelmän tunsivat arabilääkärit jo keskiajalla. Myös tuntohermojen komprimoinnilla pyrittiin luomaan paikallisesti alentuneita kipuaistimuksia. Lasiampullista paineella purkautuvaa etyylikloridia on käytetty 1850-luvulta alkaen jäähdyttämään paikallisesti ihoaluetta, johon voidaan sitten tehdä nopea kirurginen toimenpide, vaikkapa paiseen aukaisu. Ranskalainen kirurgi Charles Pravaz (1791 – 1853 ) ja skotlantilainen lääkäri Alexander Wood (1817 – 1884) keksivät toisistaan riippumatta lääkeruiskun. Jälkimmäinen julkaisi keksintönsä pinenä kirjoitelmana uudesta menetelmästä saada opiaatteja neuralgian kipukohtiin.

Psykoanalyysin isänä tunnettu Sigmund Freud (1856-1939) havaitsi kokaiinin aiheuttavan paikallista tunnottomuutta kielelle laitettuna. Freud ihastui kokaiinin muihinkin ominaisuuksiin ja hän oli ilmeisesti jonkin aikaan riippuvainen aineen ”energiaa vapauttavasta” vaikutuksesta. Freud ei ollut ainoa kokaiinin tutkija, joka joutui riippuvaiseksi aineesta. Freud välitti tietoa aineen puudutusvaikutuksesta wieniläiselle silmälääkäri Carl Kollerille, joka oivalsi heti aineen käyttömahdollisuuden silmän paikallispuudutuksessa. Hänen keksimänsä silmän paikallispuudutusmenetelmä levisi nopeasti kaikkialle

1880-luvulla tehtiin ensimmäiset kokeilut kokaiinin käytöstä hermorunkopuudutuksessa. Tavallisimmin käytetyn infiltraatiopuudutuksen keksi kirurgi Carl Ludwig Schleich (1859-1922). Hän totesi 0,5 prosenttisen kokainliuoksen aiheuttavan ihon alle ruiskutettuna paikallisen tunnottomuuden ja esitti havaintonsa 1892. Schleich suositteli kolleegoitaan siirtymään uuteen ja turvalliseen leikkausmenetelmään ja luopumaan vaarallisen nukutuksen käytöstä. Moni kirurgi koki suosituksen kritiikiksi omaa toimintaansa kohtaan ja Schleich joutui melkoiseen vastalauseiden myrskyyn. Vähitellen uusi menetelmä kuitenkin otettiin käyttöön. Alfred Einhornin vuonna 1905 keksimä prokaiini (Novocain) syrjäytti kokaiinin puudutusaineena. Lidokaiini syntetisoitiin 1943, bupivacaiini 1957 ja prilocaiini 1959.

ASPIRIN l. asetosalisyylihappo

Hippokrateen kirjoituksissa kerrotaan pajun kuoresta tehdyn jauheen lievittävän kipua, kuumetta ja päänsärkyä. Johann Buchner eristi pajun kuoresta kitkeränmakuisia kiteitä, joita hän kutsui salisiiniksi. Vähän myöhemmin Raffaele Piria pilkkoi salisiinin sokeriksi ja salisylaldehydiksi ja sitten muutti jälkimmäisen salisyylihapoksi. Saksalainen teollisuus alkoi tuottaa kivihiilitervan tislauksen sivutuotteena syntyviä antipyreetteja. Markkinoille tuli fenatsoni, asetanilidi ja fenasetiini. Osa keksityistä tuotteista jäi lyhytikäisiksi sivuvaikutustensa vuoksi. Parasetamoli syntetisoitiin 1893 ja on edelleen käytössä. Aspiriinin l. asetosalisyylihapon historia alkaa vuodesta 1863 Friedrich Bayer & Co:n väritehtaan perustamisesta. Värituotannon heikentyessä 1880-luvulla Bayer siirtyi farmakologian alalle värituotannon sivutuotteen fenasetiinin markkinoinnilla. Kivihiilitervasta valmistetulla fenasetiinilla on kuumetta alentavaa ja kipua lievittävää vaikutusta. Vaikka toimialan muutos tapahtui nopeasti Bayer osasi pitää huolen värikaupan puolelta tuttujen myyntiedustajien, mainosten, patenttisuojien ja tuotenimien käytössä. Liiketaloudelliseet periaatteet otettiin käyttöön ja pyrkimyksenä oli tuottaa voittoa muun teollisuuden tapaan.

Aspirinin eli asetosalisyylihapon syntetisoi ensimmäisenä saksalainen kemisti Charles Gerhardt v. 1853. Keksintö jäi tavallaan unholaan kunnes se tehtiin uudestaan. Kunnia lääkkeen keksimisestä on annettu Bayerin kemistille Felix Hoffmannille, jonka isä kärsi nivelkivuista. Isä käytti lääkkeenä jo tuolloin massatuotannossa ollutta salisyylihappoa mutta kärsi lääkkeen sivuvaikutuksista ja pahasta mausta. Velvollisuudentuntoinen poika kehitti paremmin siedetyn asetosalisyylihapon. V. 1899 lääke otettiin jauhemuodossa käyttöön ja se valloitti hetkessä markkinoiden ykkösaseman. Tablettimuotoinen valmiste tuli markkinoille 1915. Tehtaan toinen menestystuote oli morfiinista kehitetty erinomaisena yskänlääkkeenä tunnettu heroiini eli diamorfiini.Bayer joutui luopumaan Aspirinin® ja Heroinin® kauppanimistä Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Versaillesin rauhansopimuksen ehtona 1919.

1970-luvulla alettiin ymmärtää aspirinin vaikutustapoja prostaglandiinien estäjänä. Lääkkeen verihiutaleiden aggregaatiota estävän vaikutuksen vuoksi se hyväksyttiin (FDA) 1988 estämään sydäninfarktia ja TIA-kohtauksia. Lääkkeen mahdollinen suolistosyöpää estävä vaikutus on edelleen tutkittavana.

1900-LUKU

Descartes kuvasi 1664 kipurataa kertomalla kuvassa olevan tulenliekin pienten nopeasti liikkuvien kappaleiden vetävän ihoon liittyviä säikeitä ja avaavan sitten aivoissa huokoset samalla tavalla kuin vetämällä narusta saa tapulin kellon soimaan.

Rudolf Virschow oli osoittanut 1850- ja 1860 luvulla tekemissään tutkimuksissa kivun liittyvän infektion tai trauman aiheuttamaan soluvaurioon. Charles Bell ja Francois Magendie osoittivat spinaalihermojen posterioristen runkojen liittyvän tuntoaistiin ja etummaisten juurten motorisiin toimintoihin. Berliinin fysiologian professori Johannes Müller ( 1801-1858) totesi, että sähkövirta vaikuttaa aistinelimiin mutta aiheuttaa erilaisen aistimuksen eri hermoihin: valon, äänen, hajun,kivun. Kivun ei enää katsottu olevan rangaistus, parantava tai ihmistä jalostava ilmiö. Sen katsottiin antavan varoituksen solutuhosta. Kivun katsotottiin kulkevan kipureseptoreista aivojen reseptoreihin kuin puhelinlankoja pitkin.

Amputaatioihin liittyvä aavekipu ja hermokipu l. kausalgia olivat vaikeasti selitettäviä ongelmia. Hermokivun kuvasi ensimmäisenä amerikkalainen lääkäri Silas Weir Mitchell (1829-1914) Amerikan sisällissodan jälkeen. Vamman parannuttua potilas koki vähäisenkin hipaisun tai kosketuksen seurauksena kovaa polttavaa kipua. Kipu tuntui usein hieman eri paikassa kuin missä vaurio oli alkuaan ollut. Useimmiten ongelma esiintyi kädessä tai jalassa. Vartalon alueella ilmiötä ei esiintynyt ja raajojen proksimaaliosissakin vain harvoin. Mitchell kertoi tämän pitkällisen kivun johtavan muutokseen ihmisessä. Rohkeinkin sotilas muuttuu kivun kidutuksessa pelkuriksi ja vahvinkin mies hermostuneemmaksi kuin hysteerinen tyttö. Kausalgian syyt jäivät tuntemattomiksi. Mitchell kuvasi kivun siirtyvän joskus vaurioituneesta hermosta toisen hermon alueelle. Kausalgiaa hoidettiin usein amputaatiolla. Mitchell muistutti, että melkein jokainen joka on menettänyt raajansa kantaa mukanaan aavekuvaa siitä. Usein aavetuntemus on epämiellyttävä, joskus tuntemus voi olla vähäinen mutta se palaa täydellä voimalla pienestäkin ulkopuolisesta ärsykkeestä.

René Leriche (1879-1955) julkaisi 1937 työnsä kivun kirurgiasta. Hän tutustui raajojen aavetuntemuksiin ja hermokipuihin ensimmäisen maailmansodan vammauttamia hoitaessaan. Hän havaitsi vasomotoorisia poikkeavuuksia haavottuneiden raajoissa ja pyrki lievittämään kipua periarteriaalisella sympatektomialla. Hän havaitsi, että re-amputaatio tai neurektomia ei ratkaissut aaveraajan kipuongelmaa. Hän havaitsi paravertebraaliseen sympaattiseen ketjuun annettujen novocain-injektioiden helpottavan potilaitaan.

Toinen maailmansota toi taas mukanaan sodan vaurioittamia ihmisiä. Oaklandin laivaston sairaalassa heitä hoiti ja tutki William K. Livingston (1892-1966). Hän käytti kausalgian hoitoon periarteriaalisa sympatektomioita, ganglionektomioita ja novocain puudutuksia. Usein hoidon teho oli tilapäinen ja oire palasi. Livingston oli myös kiinnostunut heijastekivusta. Sisäelimen vaurioituminen ei välttämättä aiheuta paikallista kipua mutta saattaa ilmetä muualla koettuna heijastekipuna. Hän kirjoitti, että kipu on sensorinen kokemus, joka on subjektiivinen ja yksilöllinen. Se ylittää usein suojelutehtävänsä tason ja muuttuu tuhoisaksi. Krooninen sensoristen hermojen ärsytys voi johtaa alkuun kipuun ja sitten lisääntyviin somaattisten ja viskeraalisten elinten toimintahäiriöön. Tämä häiriö saattaa jatkuessaan johtaa syviin muutoksiin ja noidankierteeseen kivun ja elinmuutosten välillä.

1900-luvun farmakologinen kehitys toi mukanaan uusia kipua lievittäviä lääkkeitä ja niiden mukana heräsi kysymys kivun ja lääkkeiden tehon mittaamisesta. Cornellin yliopiston tutkijat käyttivät mittaamiseen tarkasti kalibroitua otsaan tai käteen kohdennettua lämmön aiheuttamaa kipustimulusta. Tutkijat Hardy, Wolff ja Goodell käsittivät myös emootioiden ja affektien vaikuttavan kipukokemukseen ärsykkeen lisäksi. Henry Beecher (1904-1976) havaitsi vaikeasti haavottuneiden sotilaiden valittavan vähemmän kipua kuin tavalliset postoperatiiviset potilaat Massachusettsin yleisessä sairaalassa. Hän totesi tunteiden kykenevän kivun estämiseen. Hän kehitti uutta kivun mittaamismenetelmää, jossa potilas saa erilaisia analgeetteja ja toimii itse omana kontrollinaan. Nyt mittaamisessa käytetään usein analogista asteikkoa tai iloisten/surullisten kasvojen asteikkoa. Ronald Melzack loi sanallisen kipumittarin. Siinä kullekin mittariin otetulle kipusanalle on luotu numeerinen arvo kuvaamaan kivun voimakkuutta (esim. tykyttävä, syvä, pistävä, viiltävä, tukahduttava jne.).

Suhtautuminen kipuun on myös kulttuurisidonnaista. Sen merkitykset opitaan varhaislapsuudessa. Uskonnollisissa riiteissä (hiilten päällä käveleminen, ihon viiltely jne.) kipua ei ilmaista. Kivun kestäminen on sidoksissa kulttuurillisiin kunnian ja häpeän arvoihin. Antropologit ovat osoittaneet esim. Välimeren kansojen ilmaisevan kipuaan estoitta valittaen ja kaipaavan kivun välitöntä lievitystä kun taas Pohjois-Euroopassa arvostetaan ilmeetöntä kivun kestämistä.

1950-luvulla varmistettiin yksittäisten hermosäikeiden välittävän kipuimpulsseja. Useat tutkijat pyrkivät kuitenkin löytämään muitakin fysiologisia malleja, joilla voitaisiin selittää hermokipu ja aavetuntemukset. Afferentin järjestelmän ajateltiin olevan multisynaptinen. Solujen välillä on useita yhteyksiä, jotka muodostavat verkon, jossa tietyissä rajoissa kaikki solut ovat enemmän tai vähemmän yhteydessä toisiinsa. 1965 kanadalainen Ronald Melzack ja brittiäinen Patrick Wall esitelivät gate control teorian. Sen mukaan selkäytimen porttimekanismi sulkeutui nopeiden säikeiden välittämän ”kosketus” hermosäikeiden stimulaatiossa. Portti aukenee hitaiden ”kipua” kuljettavien säikeiden stimulaatiossa.. Portti saadan sulkeutumaan taas nopeiden säikeiden vaikutuksesta. Käytännössä tällä teorialla voidaan selittää transkutaanisen stimulaation kipua lievittävä vaikutus. Samalla tavalla myös lapsen kipeän paikan puhaltaminen voi olla sulkemassa kipuportin.

Ensimmäisen kipuklinikan perusti Tacoman yleiseen sairaalaan v. 1947 John J. Bonica (1917-1994). Washingtonin yliopistosairaalaan hän siirsi sen 1960. Kipuklinikat käyttävät keinoinaan mm. fysioterapiaa, akupunktuuria, hypnoosia, käyttäytymisterapiaa ja transkutaanista sähköärsytystä. 1977 annettiin ohjeet kroonisen kivun potilaalle:

1 Hyväksy se tosiasia, että sinulla on kipua.

2. Aseta päämääriä työhösi, harrasteisiisi ja sosiaalisiin aktiviteetteihisi

3. Salli itsellesi viha kipua kohtaan

4. Pidä itsesi fyysisesti hyvässä kunnossa. Opettele rentoutumaan ja harjoittele sitä.

5. Lääkitykselle on aikansa, pyrkimyksenä lopettaa lääkehoito

6. Anna perheesi ja ystäviesi tukea vain tervettä käyttäytymistäsi, ei invalidismiasi.

7. Ole avoin lääkäriäsi kohtaan äläkä odota hänen tekevän ihmeitä.

1970-luvulla paikannettiin opioidireseptorit keskushermostossa ja löydettiin endogeeniset opioidit l. endorfiinit. Nyt tutkitaan keskushermostossa kivun vaikutuksesta tapahtuvia muutoksia ja kivun aktivoimien geenien ohjaamaa proteiinisynteesiä. Myös perintötekijöiden osuutta kipumekanismeissa tutkitaan, erityisesti kroonisissa kiputiloissa periinnöllisillä tekijöillä näyttää olevan merkitystä. Uudet kuvantamismenetelmät (PET) sallivat supraspinaalisten rakenteiden tutkimisen ydinjatkeen ja aivokuoren välillä. Kuvantaminen on avannut uusia ulottuvuuksia kivun tutkimuksessa.

Kipulääkitys perustuu edelleenkin opioidien ja tulehduskipulääkkeiden käyttöön. Uusina perifeerisesti vaikuttavina lääkkeinä lupausta antavat bradykiinireseptorien antagonistit, sytokiinien tuotantoa vähentävät lääkkeet, perifeerisesti vaikuttavat opioidit ja typpioksidisyntaasin estäjät. Sentraalisesti vaikuttavia reseptoriantagonisteja ja agonisteja on kliinisissä tutkimuksissa. Neuropaattisen kivun hoidossa tulehduskipulääkkeet ovat tehottomia ja opioidienkin vaikutus epävarma. Näissä kiputiloissa trisyklisillä antidepressanteilla, epilepsialääkkeillä ja puudutteilla on käyttöä.

SUOMESSA

Alla on kaksi esimerkkiä menneiden aikojen kotimaisesta kivunhoidon todellisuudesta. Vertailun kannalta lohdullista on, että muuallakaan maailmalla ei vielä tuohon aikaan ollut käytössä kovinkaan paljon parempia keinoja. Kalliit kaukomaiden lääkekasvit eivät tavoittaneet tavallista ihmistä. Kipulääkkeeksi saatettiin suositella keskinkertaisesta keitetystä ketusta valmistettua voidetta tai iilimatoja ja puurohauteita. Vallankumous kivun hoidon farmakologiassa oli vasta alkamassa.

K GANANDER

Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki, eli Tieto ja Neuwwo tarpeellisimmistä Lääkityxistä, Joita osittain kotona maalla saadaan ja itte taitaan tehdä, osittain Aptheekista owat ostettawat, Nijtten ulospannun määrän ja hyödytyxen kansa, monea tautia wasten, Jotka numeroin jälkeen, Registeristä Aapicen jälkeen löytään, Usiammasta Lääkityskirjasta uloswedetyt ja Suomexi kirjoitetut Christfrid Gananderilda. Philos. Magist. Wuonna 1785.

Että tehdä Ketun-öljyä, kuiwaan tautijn, selkä tautijn, ja suonten kuiwamiseen.

Ota syxyllä keskinkertainen wanha kettu, kuin se on lihawimmallansa, nylje, perkaa suolet ja sisällyxet rawasta ja loasta ; tuki ne jälle sisälle, rusenna kirwespohjalla luut, että ydin paremmin ulos lähtee ; keitä sitten koko raato kattilasa wedesä, johon pane 1/2 tuoppia Puum-öljyä ja 6 luodia Luttrattua Saltpietaria, kuin se nijn on hywän hetken kiehunut, pannaan sijhen tygö Salwian lehtiä, Rosenmarijniä, Tilliä, Meiramia ja Katajan marjoja kourallinen kumpiaan, ja 2 lusikallista Hunajata.
Nämät keitetään ketun kansa nijn kauwwan että liha luista hywin liukuaapi ; sitten sijwitään kaikki toiseen astiaan, josa öljy päällepäin nousee, joka kauhalla ammunnetaan, ja päälle sidottuna tallelle pannaan ettei hijret ja rotat siihen pääsisi.

Tämä öljy on hywä woiteexi jäsenille, joita raistaa, kolottaa ja kiwistelee kuiwasa-taudisa, kleinisä ( gikt ) selkä ronkka- ja munaskunkiwusa ; kangeille jäsenille ja kuiwaneille suonille, ja muihin ulkonaisiin rampoihin

E . LÖNNROT 1802-1884.

Sammatin räätälin poika jonka pappi kustansi lukioon ja maisterin oppiin Turun akatemiaan. 1832 valmistui lääkäriksi ja väitteli suomalaisten maagisesta lääkintätaidosta. Runsaan kansatieteellisen tutkimustyönsä ohella Lönnrot julkaisi 1839 ruotsalaisen teoksen pohjalta syntyneen Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkärin. Tässä otteita korvatautien alalta:

C. Korwawiho (korwakipu, korwasärky). Waatii iilimatoja korwan taaksi, rakkolaastaria niskaan, lämpimiä jalkahauteita, jonka ohessa korwaa haudellaan lämpimillä ryynipuuroilla ja sisään tipahutellaan lämpöistä maitoa. Sisällisen kuumeen kanssa yhdistettynä annetaan kuin ajuwihoissaki salpetteristä, tartarisuolasta ja sokurista tehtyä pulweria sairaalle.

D. Kurkkuwiho, kurkkutauti. Tutaan tawallisista wihomerkeistä kitalaessa ja siellä löytywissä kertuissa eli rauhasissa. Ynnä edellä annetuin yhteisten neuwoin kuumeissa ja wihoissa pannaan tässä neuwoin kuumeissa ja wihoissa pannaan tässä wiassa kaulaan usiampia (6-12) iilimatoja ja rakkolaastaria niskaan, kurkkua korlataan eli hulistellaan tapikkajuuren (muuruutin) liemellä tahi seljateellä, joihin pitää edellä wähän etikkata seottaa. Kaulan ajetuksessa ja paisuessa pidetään sillä useasti muutettawia lämpimiä puurohauteita, jotta saataisi tasaumaan ja suussa pidellään lämmintä maitokeitosta wiikunain, rusinain tahi hunajan kanssa laitettuna. Ulkonaisissa leuwanalaisissa pehmiälle tuntuwissa ajettumissa, joita sisällinen kuume ei seuraa, harwoin tarwitaan muuta kuin lämpimässä oloa, haalioita juotawia ja kamfertilla hierotun sukan tahi muun willawaateeen päällä pitämistä.

Takaisin

Kuusankoski

20.4.2005

Hannu Tapiovaara